Huhuuu, elossa ollaan!!

Jaa-a. Olisikohan tämä ollut sellainen luova tauko?? Vai olisiko taas meinannut käydä kuten kaikkien aikaisempien päiväkirjan kirjoittamisyritysten?? Tiedä sitä, mutta olen nyt tullut takaisin kera uuden innon ja uusien lupausten sekä oivallusten.

Lokakuussa, jolloin viimeksi kirjoitin, minut valtasi ensin suunnaton kaiho. Kaiho menneeseen. Kaiho lapsuuteen. Kaiho vapauteen. Kaiho huolettomuuteen. Kaiho tunteisiin, jotka ehkä vain kuvittelen joskus olleen. Kaiho, joka ei milläänlailla ollut realistinen.

Ensin se pyöri syöväreissä, niinkuin se levoton kaiho aina tekee. Mieli pyörii mukana ja yrittää ymmärtää. Sitten tulee hetki, kun todella pelästyn ajankulkua ja todella toivon voivani pysäyttää ajan. STOP, nyt kaikki on juuri niinkuin haluan! Kuinka itsekästä!! Lopulta se usein kulminoituu, että minun vain on päästävä tapaamaan sitä yhtä, joka on tuntenut minut läpikotaisin ja jolla on pokkaa sanoa suoraan. Niin sitten suuntasin Osloon. Lentokentällä hengitin pitkästä aikaa syvään ja rauhallisesti. Olin matkalla jonnekin. Se riittää hetkellisesti levottomuuden taltuttamiseen.

Matka antoi minulle sen minkä halusinkin. Hetkellisesti menin sekaisin ja ehdin jo huolestuttaa ystävänikin ties millä suunnitelmillani, mutta takaisin arkeen päästyäni oivalsin taas olevani tyytyväinen. Minä vain olen levoton. Minä vain tarvitsen tilaa hengittää voidakseni hyvin. Minä tarvitsen, vaikka vain näennäisenkin, vapauden. Siinäpäs sitä taas olikin aineksia syyskriisille.

Loppusyksyn aikana kriisit lumen tulon myötä hälvenivät ja levottomuuskin taas talttui. Valkoinen, puhdas lumi, pojan into lumileikeistä, joulun odotus ja työkiireet pitivät ajatuksen pois kaikesta muusta. Loppujen lopuksi joulukuussa olin niin puhki, että tunsin itsekin kiikkuvani Burn out-kuilun reunalla. Lopuksi puuttui elimistö peliin ja joulumuistutukseksi sain kunnon flunssan. Olinpahan ainakin aloillani!!

Ja nyt 2 viikkoa äitini patojen ääressä levänneenä puhkun taas intoa tarttua töihin ja arkeen. Tosin tänä vuonna aion oikeasti downshiftata ja kunnolla. Ei elämässä ole mitään järkeä nykyisellään. Kaikki turha vain pois, pois, pois ja energian keskitys niihin kaikista tärkeimpiin asioihin! Siinä lupaukseni tulevalle vuodelle!!

Rentouttavaa, toiveet toteuttavaa vuotta 2011 kaikille!!

Ja last muttei suinkaan least... käykäähän äänestämässä - painakaa I vote- nappulaa kuvan vasemmasta reunasta! Kiitos!

Hilfiger Rockstar äänestys!

Miten voisi kellot seisauttaa?

Aika vain kuluu. Aamut vaihtuvat illaksi ennenkuin edes huomaa. Vuodet toisiksi, niin että ikää kysyttäessä joutuu jo suorittamaan suureellisia pohdintoja. Omat vanhemmat vanhenevat. Oma lapsi kasvaa. Vaikka mitä. Vain oma mieli tuntuu jääneen entiselleen. Se siellä jossain sisimmässä edelleen ruikuttaa vapauden perään ja toivoo voivansa edelleen olevansa se huoleton lapsi.

Vanhemmat haluavat myydä lapsuuden kodin. Sen ainoan pysyvän kiinnekohtani tässä maallisessa maailmassa. Kuten arvata saatatte, en millään haluaisi. Minusta heidän tulisi asua siinä iänkaiken, että minulla pysyisi jokin turvallisuuden tunne tässä elämässä. Herrgud, sehän on minun lapsuudenkoti!! No, okei. Tajuan itsekin sen olevan itsekästä ja siksi en ole itseäni ääneen edes ilmaissut, mutta siis tuo on tarkalleen se mikä on mielessä liikkunut!! Hirmu ajattelevaisesti he ovat pyytäneet meitä miettimään muuttoa takaisin kotoseudulle, mutta vaikka sitä olemmekin miettineet, niin kyllä se edelleen tuntuu mahdottomalta. Mutta silti he eivät saisi sieltä pois muuttaa...

Vanhempainillassa nousi keskusteluun tuleva KOULUUN hakeminen. Miten minun pienestä poika vauvastani on muka yhtäkkiä tullut reipas eskarilainen, jonka koulua tulisi NYT jo miettiä. En minä ole valmis noudattamaan koulun säännöllisyyttä ja loma-aikatauluja! En minä ole valmis kohtaamaan koulumaailmaa vaikka eskarilaiseni jo olisikin!! Ja miten taas voidaan olettaa näin epäkypsän vanhemman osaavan tehdä niin isoja valintoja kuin KOULU!

Jos löytäisin Alladinin taikalampun, vieno toiveeni olisi saada kaikki kellot seisautettua. Voisin kerrankin keskittyä nauttimaan siitä hetkestä. Säilyttää kaiken juuri niinkuin ne tällä hetkellä ovat. Onnellisesti.

Eräs ystäväni menetti äitinsä. Ihan tuosta vaan. Varoituksetta. Yksi silmänräpäys, "Bling". Ja äitiä ei enää ole. Se sai minut miettimään kuinka itse varmasti, liioittelematta, sekoaisin vastaavan menetyksen edessä. Kuinka valtava olisi se ikävä ja miten ikinä sen kanssa voi oppia elämään. Silti luopuminen on osa elämää. Pienenä tyttönä rakastin vanhojen mummojen luona kahvittelua, muistan 60 vuotta leskenä eläneen mummon sanat, kun pelkäsin menettäväni hänet. Hän sanoi; "Voi kuule tyttö. Tässä iässä sitä on jo saattanut haudan lepoon kaikki ystävät, miehen ja tyttären. Ei tässä ole enää mitään pelättävää.". Jo ajatuksen tasolla se kauhistuttaa - luopuminen on osa elämää. En todellakaan ole edelleenkään sinut asian kanssa ja jo menettemiänikin rakkaita ikävöin päivittäin paljon.

Tässä lopussa muutama otos viime viikoilta.

Mahtavia pilvibongauksia

Kotileipurin kokeellisen keittiön tuloksia

Poitsun leffailta

Ja minun sekä murujen joka iltainen Salkkari hetki ;-)

Valokuvia viime ajoilta

Pojan taekwondo alkoi

Rauman lastentapahtumassakin piipahdettiin

Sain haluamani tatskat vihdoinkin...
Yksi minun unelmille, toinen pojan.
Tähden suunnitteli ystäväni, joka otti myös saman.

Luokkakokousta vietettiin ensin illallisella, sitten irlantilaisessa baarissa.
Aivan mieletöntä nähdä että kaikki oli ennallaan, vaikka aikaa oli kulunut jo 17 vuotta!

Mikäpäs oli taas ajellessa, kun aurinko paistoi ja tie oli kuiva!!
Turussa tapasimme muiden turkkilaisten vaimojen kera.
Oli kiva nähdä!

Nyt sitten vain uusia unelmia kohden!!

Miehet, ne miehet!!

Tänään olen taas ihmetellyt miehiä urakalla. Miten ihmeessä niitä voi ymmärtää??

Viime viikolla mies vannoi muutaman lähellä asuvan ystävänsä kanssa, kuinka he ovatkaan "kardesler" (kardes=veli) ikuisesti, eivät anna pienien erimielisyyksien haitata tätä. Noh, se oli viime viikolla se. Tänä aamuna sain luennon siitä, että elämässä on vain kaksi kankaa (kanka= hmm? sydänystävä??) ja toinen kankoista asuu kotiseudulla ja toinen minun kotiseudulla. Kardeksilla ei siis niin väliä tällä viikolla. Wooot ever!! Ei voi pysyä kärryillä, eikä varsinkaan taas ymmärtää...

Töissä oli vastassa sitä normaalia. Oli yhteistä kieltä tai ei, aina on pojat valmiina painimaan tai taistelemaan. 4-vuotiaan pojan äänitehosteet voittaa takuulla ihan minkä action-leffan vaan!! Ja vieläpä mennentullen!! Kuinka kerrassaan kansainvälistä onkaan tuo taistelukieli!! (ja voi kuinka haikeasti katselinkaan niitä suomenkielisten tyttöjen leikkejä - petshoppeja ja pikkuriikkisiä kakkuja, kampoja...)

Töiden jälkeen suuntasin Ikeaan etsimään pöytää ja siihen pyöriä. Kassalla edessäni oli kolme about kolmekymppistä miestä, jotka kuluttivat jonottamisen muksimalla toisiaan ja esittämällä muksivansa toisia. Ja taas oli äänitehosteet käytössä!! Ja siis vähintään oli 30+ linssissä... Siis en suinkaan ole nipo, eikä sinällään asia haittaa, mutta jotenkin en vain ymmärrä!! Siis että leikillään muksia kavereita ollessaan jonossa... hmm??

No, Ikeasta sitten Bauhausiin. Luovutin heti ja kipitin avuliaan näköiselle setälle selittämään tarvitsevani metallisen kappaleen, jolla voi aan liittää beehen. Setä sitten kertoi sen olevan kulmakappale, jollaisia oli sitten kokonainen hyllyllinen. Meinasin napata ensimmäisen, mutta setä kertoi kaikkien soveltuvan eri juttuihin. Arvatkaapas vain tiesinkö millaista tarvitsin? Siinä niitä pyöritellessä katselin vieressä hyöriviä miesasiakkaita, jotka liioittelematta näyttivät olevan valitsemassa perjantai irtokarkkejaan. En taas ymmärrä. Ehkä meissä oikeasti on jokin oleellinen tekninen ero??

Kotiin saavuttua oli siis kolme tehtävää. Liittää pöydän jalat, liittää pöydät yhteen ja ruuvata pyörät jalkojen alle. Naps, naps, naps. Ei sentään niin helppoa. Sillä tokihan tämä vastakkaisen sukupuolen edustaja puolisoni halusi käyttää uusia teknisiä laitteitaan. Niin sitä sitten ruuvailtiin koneella ne onnettomat pienet ruuvit kiinni. Ihan miten vaan.

Marsut pitivät uudesta asuinpaikastaan. Peräkanaa, kipikipi, omaan tuttuun mökkiinsä. Peräkanaa, kipikipi, tutulle ruokakupille. Ja sitten kun kaikki on turvalliseksi todettu, vähän hampaiden kalisutusta veljelle ja alistettu "uik,uik,uik" hetkeksi omaan nurkkaan. Voi huoh.

Illan päätteeksi vielä joka iltainen hyvän yön puhelu muksulle mummolaan. "Baba, mä oon harjoitellut vaarin kaa niin paljon painia, että voitan sut varmasti". Aivan varmasti. En ymmärrä...

"Kuik, Kuik"

On ne vaan niin ihania. Niiden puuhastelua voisi todellakin seurata monta tuntia.

Kuik kuik.

Muutama hyppy.

Kuik kuik.

Mikä ihana ylläri - heinän korsi maassa.

Kuik kuik.

Papana jana.

Kuik kuik.

Kolinkolin - kipot putoilee.

Kuik kuik kuik kuik.

Älä tule liian lähelle. Mä syön tämän korren.








(sori videon laatu -kännykällä kuvattu)

Normiviikko

Nyt sitten on arki ahmaissut mukaansa ja rutiinit on ne, jotka kuljettavat läpi synkeän syksyn.
Inhoan rutiineja ja jos olisin lapseton, sinkkunainen (mikä ihastuttava ajatus, näin suursiivouksen keskellä ;-) )olisin varmastikin hyvin rutiiniton ja mahdollisesti boheemihko. Näinä kuutena äitiyden vuotena olen kuitenkin oppinut luottamaan arkisiin rutiineihin ja jopa myönnän niiden olevan oivallisia. Ne vain kuljettavat mukanaan huomaamattomasti, eikä siinä ennätä mukana paljon vikistä...

Viikko oli täyttä työtä. Keskiviikko illalla jo itkeä pirautin, etten jaksa perjantaihin. Onneksi oli vertaistukea saatavilla ja itkeä pirautettiin sitten yhdessä. Hullun hommaa, mutta vielä on toivoa tulevaan ja sellaista naivistista uskoa. Ilmoiduttiin mielenkiintoiseen koulutukseen (monikulttuurinen identiteetti) ja sovittiin yhteinen työpäivä. Kummasti helpotti!

Tiistaina alkoi muksun tämän syksyn harrastus. Ensimmäistä kertaa annoin ihan itse valita ja hän valitsi Sport Academyn sekä taekwondon. Ensimmäinen alkoi siis nyt ja jälkimmäinen ensi tiistaina. Niin sitten 3 vuoden tanssikoulu jäi taakse... niisk! No, ehkä hän vielä innostuu joskus tulevaisuudessa...

















Marsut ovat lunastaneet paikkansa perheessämme. Ne vain on NIIIIN ihania!! Mussukat ovat kotiutuneet ja heillä on nyt häkin ovi aina auki meidän ollessa kotona. Häkin sisustusta vähän muuteltiin kokeilujen pohjalta, mutta lopulta poistin kokonaan toisen yläkerran ja riippumaton. Oli liian ahdasta. Nyt siis on heille tärkeä oma kotikolo, jonka päällä on yläkerta (jonka maalasin limeksi), sitten on heille tärkeä tyyny ja sitten vapaapääsy jaloittelemaan huoneeseen. Edwin on selvästi se joka näyttää rohkeasti ja uteliaasti tien. Irwin sitten seurailee perässä ja odottaa kulman takana käykö Edwinille kuinkaan. Molemmat viihtyvät sylissä ja tykkäävät salkkareista ;-)


Keskiviikkona suuntasimme Itikseen täyttämään varastot turkkilaisilla herkuilla. Vannoimme ja lupasimme, että tällä kerralla ei mene överiksi ja rauhassa valikoimme vain tarpeelliset. Ja kuinkas sitten kävikään? Överiksi meni ja kassalla hävetti. Kaksin kannoimme kaikki muovipussit ja vielä sittenkin unohdimme 10kg kanansiivet, joita myyjättäret sitten juoksuttivat sateessa peräämme. Lopuksi vielä Halal-kaupasta lehmän kieltä, lehmän sydäntä, suolia, jne. ja erittäin tyytyväisinä kotimatkalle. Melkoinen takapakki tähän "downsiftingiin"... täydellinen ahneuskohtaus!!


Loppuviikolla sitten tehtiinkin vähän ruokaa ja kutsuttiin kavereita syömään. Syksyn pimenevässä illassa vietettiin viimeiset viralliset "nargile"-illatkin. Vesimeloonisauhut ja maailmanparannus. Ihana rentoutus verrattuna alkuviikkoon.















Eilen aloitettiin viikonloppu rutiinien mukaisesti uimahallilta. Taas koko lastenallas käytössämme! Leikimme "Keksijä Kallea", mikä on poitsun keksimä leikki. Siinä vuorotellen keksittiin tehtävä, joka tuli altaassa suorittaa. Lähinnä sukelteluja ja tavaroiden pohjasta noutamista. Mummojen kanssa saunassa pohdimme mihin tämä nykymaailma onkaan menossa, kun koulutkin siirtyvät täysin sähköisiin järjestelmiin. Ihanat ruttuiset mummot. Rutistettu määrä puhdasta elämänkokemusta ja viisautta.

Kotona alakerran yyhooiskä yllätti ja otti kaikki talon pojat ideoimaansa poikakerhoon. Miten mahtava ylläri!! Niin sai mammat tehdä rauhassa perjantaisiivouksen ja pojilla oli hauskaa! Täytynee leipoa pullaa tai jotain kiitokseksi...


Tänään vaihdoin vielä matot ja verhot. Eilen aloitin kynttiläkauden. Nyt loppu viikonloppu menee vain lökötellessä. En aio tehdä yhtään mitään...

Kuulumisia ja mietteitä

Kummasti taas viikko kulunut huomaamatta, viuh ja ohi on! Ajankulumista on vaikea käsittää!

Alkuviikolla poitsu oli kipeä ja minä sain kärvistellä omatuntoni kanssa ollessani poissa töistä. Ei voi mitään. Poitsu menee töiden ohi ilman muuta. Kunnon normiflunssaa, joka ei kuitenkaan saanut poikaa rauhoittumaan vaan hän oli hyppiä seinille kaveritta.

Tiistaina "vähän" siivoilin ja siinä tohinassa IMUROIN modeemin päin seinää. Uskokaa tai älkää, mutta muusiksi meni!! Aivan uskomatonta! Viime viikonloppuna sähelsin muutenkin vaikka mitä - hukkasin Sim-korttini, pesin kaksi paitaa punaiseksi, kaksi puhelinta meni rikki... eli sinällään ei mikään kumma tuo imurin kanssa toheloiminenkaan...

Torstaina olin erittäin mielenkiintoisessa koulutuksessa. Aiheena toisen kielen kehitys ja sen arvioiminen. Kouluttaja oli Jyväskylän yliopiston tutkija, jota oli ilo kuunnella arjen läheisen lähestymistavankin takia. Ja lounaalla tietysti käytiin ne mielenkiintoisimmat keskustelut! Tällä kertaa keskustelimme rasismista, ennakkoluuloista ja naisen rooleista.

Torstaina sain vihdoin aikaseksi lukea myös viime viikon Menaiset-lehden, jossa oli kiinnostava juttu DOWNSIFTINGistä. En tiedä miten siihen liittyvät jutut ovat tähän asti menneet minulta ohitse, mutta huomasin, että se on juuri sitä mitä olen nyt yrittänyt itse tehdä - elämän hidastamista, kulutuksen järkiperäistämistä ja arvojen mukaan toimimista!

Mitä sitten on muuttunut?
- Kaupoissa käyminen on vähentynyt ehkä noin 70%.
- Kuluttaminen on vähentynyt vähintään samanverran.
- Näistä johtuen aikaa muuhun on paljon enemmän.
-Liikumme luonnossa enemmän ja käymme esimerkiksi uimassa sekä metsässä säännöllisesti.
-JA SE ON KIVAA!
- Kun hankin jotain, poistan jotain.
- Töistä en ole pystynyt tinkimään, mutta kotiin en enää tuo töitä.
- Television käyttö on vähentynyt, netissä ja facebookissa olen vähemmän.
- Ystäville on enemmän aikaa ja heitä olen nähnyt paljon aktiivisemmin.

Eli mielestäni ihan minimaalisilla muutoksilla suhteellisen paljon sai aikaan. Ja loppujen lopuksi oleellisinta itselleni oli tuo kaupoissa käymisen vähentäminen. Siinä missä ennen oli melkein joka päivä käytävä kaikki vaateliikkeet läpi, käyn nykyään vain, kun oikeasti tarvitsen jotain. Vapauttavaa on ollut myös kaiken turhan poistaminen kotoa. Ja mikä helpotus se on ollut siivoukselle!

Perjantaina töiden jälkeen vietettiin poitsun kanssa hemmottelupäivää. Saimme taas nauttia tyhjästä uimahallista, jonka jälkeen jädelle ja leffailtaa viettämään. Illalla poitsulle tuli taas vaivaksi afta, joka ei ota lannistuakseen. Onneksi meillä on kotilääkäri, joka osaa kyllä työnsä. Vai mitä mieltä olette??

Samuli Edelmann: Pyhä toimitus

Pitkään aikaan en ole muistanut Samuli Edelmannin ihania tulkintoja, mutta tänään siivotessa löytyä ehkä yksi mielestäni parhaista suomalaisista julkaisuista ikinä - Enkelten tuli. No, siitä se sitten lähti...

Tämä tulkinta on vain pakko jakaa teidän kanssa. Jokin siinä koskettaa syvältä. Juicen alkuperäisenä tulkintana olen pitänyt sitä juopporeissulta palaavan miehen anteeksipyytely yritykseltä. Ei iskenyt, eikä liioin olisi mennyt siinä tarkoituksessa läpi. Nyt Samulin tulkintana se jotenkin osuu tähän omaan elämäntilanteeseeni kympillä, varsinkin tähän henkiseen hapuiluuni ja maailmassa paikan sekä tasapainon löytämiseen.

Aivan mahtava!!

Onnen muruja

Tuntuu, että intoudun täällä aina vain valittamaan. Kai tämä vaan on niin oiva paikka vähän purkaa kitinöitä...No, eilen illalla pimenevässä illassa, kynttilän valossa mietin kuitenkin niitä asioita, joista on minun aihetta olla elämässä kiitollinen ja jotka ovat tuoneet/tuovat elämääni niitä onnen muruja. Here it goes...

Poitsu. Muru on vaan niin muru. Ei ole päivää, jolloin hän ei saisi minua kihertämään onnesta. (ja kylläkyllä, saa hän minut myös kihertämään raivosta aika ajoin). Maailman paras asia, ilman muuta! Monen ystävän lapsettomuus hoitoja seuratessa olen alkanut pitämään omaani suurena lahjana ja tunnen suurta kiitollisuutta.

Vanhempani. Siinäpä sitä roolimalleja. Minun silmissäni he ovat lähellä täydellisyyttä. Kuinka he ovatkaan uskaltaneet antaa minulle tarvittavaa vapautta jo nuorena? Ja kuinka he minuun luottivatkaan ja vielä tukivatkin valitsemillani teillä?

Mies ja miehen perhe. Alkaako mennä jo ällön kliseiseksi? :-D pitäähän tästä olla kuitenkin olla onnellinen. Yhteinen matkamme on todellakin ollut seikkailu ja sama seikkailuu jatkuu vaan. Miehen sanoin: "et sä pääse musta eroon, vaikka välillä haluisitkin eli unohda se vaihtoehto". Suuren suuri, rajat kaatava rakkaus. Jo sen tunteen kokemisesta olen onnellinen. Ja anoppi. Rakas, vahva, viisas nainen. Hänen pojalleen kirjoittamat kirjeet saavat minun henkeni salpautumaan.

Siskoni, kälyt ja ihanat ystävät. Elämä on johdatellut minut mitä ihanimpien ihmisten luokse, joihin olen saanut tutustua. Aivan mieletöntä! Vaikka välillä harmittaa, että suurimpaan osaan ystävistä on välimatkaa yli 300km, olen silti pohjimmiltani hyvin onnellinen ja kiitollinen, että minulla on heidät.Sitä paitsi hyvät ystävät ovat suuri säästö kuluista, jotka muuten menisi terapeuteille!! ;-)

Matkailu ja vapaus. Tämä on kanssa vähän kaksi piippuinen juttu, mutta ehdottomasti onnea tuottava kuitenkin. Eli se, että sain maistaa suhteellisen nuorena täydellistä vapautta ja matkustaa mielettömiä maita rinkkaselässä, määrittelee aivan varmasti edelleen kuvaani vapaudesta ja onnesta! Se uskomaton pärjäämisen tunne - "hei, tämä elämähän kannattelee mua!" on jo sinällään onnea tuova! Toisaalta kaihoan kutakuinkin koko ajan vastaavan vapauden tunteen perään ja olen niin koukussa adrealiiniin, mikä tuolloin virtasi...

Elämä itsessään on onneni lähde. Sillä onhan tämä kokonaisuudessaan aika ihanaa. Sen vain joskus aina unohtaa. Ja ongelmanihan on nimenomaan juuttuminen - en haluaisi jatkaa elämässä eteenpäin onnellisista hetkistä vaan juuttua niihin.

"Eikä kukaan pelännyt ett' joku putoaa
kaikki uskoi yhtä aikaa samaan unelmaan
elämä on ikuista se ei lopu milloinkaan
elämä on sitä että juoksee kovempaa "

- Verenpisara - Samuli Edellman-

Perhe-elämän kiemuroissa

Niin on perhe taas kesän jäljiltä kasassa. Mies tuli takaisin alkuviikosta ja sekoitti kaikki systeemit. Nyt sitten yritetään kriiseillä palaset taas kasaan ja etsiä ne omat paikkamme tässä perheessä. Mä tykkään ottaa ohjat omiin käsiini. Alkuaikoijen ongelmana olikin, että välillä tiedän vähän liiankin hyvin mitä miehen tulisi tehdä ja minne milloinkin mennä. No, tälläisinä kesäleskikuukausina tuo "joka paikan sählän" rooli istuu mukavan helposti taas uomiinsa ja jää aika tiiviisti päälle. Itse asiassa myönnän nauttivani siitä, etten joudu tekemään mistään asiasta kompromisseja ja että saan tehdä asiat juuri niinkuin haluan, juuri siinä aikataulussa kuin haluan. No, vähän huonompi homma, etten sattunut naimaan tossukkamiestä vaan että hänelläkin on harvinaisen vahva tahto asioissa. Niinpä taas etsitään niitä paikkojamme.

(vesimelonisauhut...)

Muuten arki rullaa siinä missä aina ennenkin. Töissä riittää siinä määrin haasteita, että kotona olen hetken aikaa aivan rättipoikkipuhki. Sitten saattaa mammalla vähän napsahtaa, kuten vaikkapas eilen:

Tulen kotiin, jossa tiskit missä sattuu, vaatteet missä sattuu, sänky petaamatta ja kengät leviänä eteisen lattialla. Marttyyri asenteella teen ruoan ja siivoan kaiken. Katsahdan sohvalla notkuvia miestä ja poikaa ja kysyn:

- no, mitäs mieltä pojat on tästä hotellista?

Mies erehtyi luulemaan kysymääni vitsiksi ivan sijaan ja vastasi:

- muuten ihan hyvä, mutta ruoka kyllä on pahaa.
- mä tykkään pinaatista, mut mä en haluu muusii (poitsu komppasi).

PIM !!

( eskari tarvitsee kaapista jotain)

Sen jälkeen yhteistyö kodinhoidollisissa asioissa sujuikin taas luonnikkaasti kummankin "kämppiksen" kanssa. Joskun pimahduksella on selvästi ilmaa ja asuntoa puhdistava vaikutus!

(viuh-viuh, tahtoessaan osaa...)

Marsut voivat hyvin ja pulleesti. Meistä on tullut nopeasti kamut ja voin rehellisesti jo nyt sanoa RAKASTAVANI kumpaistakin. Aivan mahtavat pojat. Mun ja pojan murut. Mies ei ihme kyllä ottanut niistä pultteja ja eilen jo toi ystävänsäkin pohtimaan onko kyseessä rottien vai kanien sukulaiset. Jyrsijä-sana oli ilmeisen tuntematon koulunpenkiltä. Vähän piti tietysti vitsailla maukkaista brasialaisista marsu-aterioista, joista poitsu tietenkin minun lisäkseni veti palkokasvit syvälle nenuun.

(Edwin tekee tuttavuutta eskariin)

Tiistaina sain tarpeekseni entisestä imuristani ja vihdoin toteutin pitkä aikaisen haaveeni. Allergialiiton sivuilta, asiakaspalvelun herrasmiestä kovasti tenttaillen löysin itselleni juuri sen oikean vaihtoehdon - DYSON DC29 all floors. Rakkautta ensi silmäyksellä. Imuri tuli vuorokaudessa ja niin pääsin tosi hommiin keskiviikkona. Vaikka olin edellispäivänä vanhalla, uskollisella hooverillani päästellyt, sai tämä uutukainen dyyssoni kerättyä 2 mukillista tomua!! Vielä torstainakin rutistin mukillisen! Aivan uskomatonta! Nyt olen niin koukussa mokomaan, että on vain pakko saada vähän imuroida :-P

(koko rahan arvoinen!)

(aivan uskomatonta!! ja samalla niin ällöö!!)

Näihin tunnelmiin... öptüm!

Edwin ja Irwin

Ja niin perheemme kasvoi upeilla rex-veljeksillä.

Edwin on utelias, rohkea rex-poika,
joka selvästi tutkii etunenässä reitit veljelleen valmiiksi.

Irwin taas on selvästi varautuneempi alfauros,
joka nautiskelee ruokansa äänekkäästi.


Tutut heinät maistuivat koko illan pitkän matkan jälkeen.

Uusia perheenjäseniä on odoteltu pitkään ja hartaasti. Ensin etsinnässä oli teddy.-marsu naaraat. Lopulta kuitenkin päätin ottaa nämä veljekset, joiden omistajalle oli puhjennut allergia. Edwin ja Irwin ovat 7 kuukautisia rex-marsuja, joilta löytyy paperit sun muut. En kuitenkaan ole kiinnostunut näyttelyistä eli ihan vaan kotosalla tulemme olemaan.

Tänään ajellessani Kaivopuistoa kohden nuoria herroja hakemaan tunsin selvän, hetkellisen onnen murusen. Aurinko, meri, muru takapenkillä, hyvä musiikki, eläimiä hakemassa.... mikäpäs siinä oli ollessa!!

En büyük Besiktas!

...Baska büyük yok !

Pakkohan sinne stadiumille oli päästä!

Töistä hurjalla vauhdilla hakemaan kasvomaalit kaupasta ja sitten kotiin ottamaan vastaan turkkilais-azeri-suomalais Besiktas-fani kokoonpanomme jäsenet. Jännitys oli jo ilmassa ja nauru herkässä. Herkut kasseihin, värit naamalle ja menoksi.


Autossa kaikui azerimusiikki sekä meidän kailotus ja tunnelma kohosi entisestään. Matka oli jo elämys sinällään, koska naapuriautoista toivoteltiin pelionnea ja valoissa pysähdyttäessä alkoi melkoinen chat-tapahtuma ikkunasta ikkunaan. Takapenkin väki kinasteli siitä, kumpaa joukkuetta kuuluisi kannustaa. Vaikeita asioita meidän puoliturskillemme - kumpaakos sitä nyt kannustaisi?! Me olemme kuitenkin tunnustaneet "siyah-beyaz"-sävyjä jo kohta 10 vuotta eli totta kai "En büyük Besiktas, baska buyük yok!".


Stadiumilla paikkamme oli aivan sikinsokin. Tutut miehet kuitenkin neuvoivat kylmän rauhallisesti istumaan haluamillemme paikoille ja oikeassa olivat - sopu sijaa antaa ja kaikki saimme nauttia hyvästä matsista rauhassa! Pojat kävivät jännityksestä ylikierroksilla, mutta matsin alettua kumpikin kannusti raivoisasti koko matsin ajan.


Matsi eteni toivotusti. Tosin ensimmäiset minuutit mietimme ystävättäreni kanssa kuumeisesti kumpi maali olikaan meidän, mutta oikean maalin paikallistettuamme peliä oli pitkästä aikaa ihana seurata livenä. 2001 talvella mies yllätti puolivuotisen yhteistaipaleemme kunniaksi viemällä minut Besiktasin otteluun (toisin sanoen - halusi mennä ja joutui ottamaan tyttiksen mukaan, cok yazik...) kotiareenalle. Silloin meno oli aika hurjaa, vaikkakin nautin tunnelmasta.Siitä lähtien olen minäkin ollut BESIKTASLI... :-)


Ottelu päättyi mahtavasti 0-4 maalein. Viimeinen maalintekijä oli HOLOSTO, jonka paitaa poitsu on kantanut viimeisen vuoden. Että oli poika polleana!! Ja vielä polleammaksi tuli, kun kävellessä autolle abit taputtelivat selkään ja kiittivät viimeisestä maalista. Voi muru!!


Matsin jälkeen kipitimme läpi ihmistulvan autolle. Sitten vaan ikkunat auki, turkkilainen musiikki täysille ja juhlijoiden mukaan... Liput liehuivat ja "tebrikler!"-puheluja tuli jatkuvasti.Kerrassaan mahtava ilta!!

Majassa

Poitsu on vaihtanut rytminsä jo viikossa niin hyvin arkirytmiin, että taas meillä herätään varmaankin jonkun kaukoidän kukon laulun mukaan. Edes lastenohjelmat ei viikonloppuisin ala televisiosta meidän rytmiin sopien eli poitsulla alkaa heti aamulla vinkukinku leikkikaverin puutteesta.

Kymppiin asti kuuntelin rutinoita ja sen jälkeen sovimme, että hänen kaverinsa saa tulla ihan koko päiväksi kylään ja he saavat rakentaa majan sekä tehdä sinne eväsretken. ( ...ja minä saan väkertää itselleni rauhassa hyvän kotitoimiston ;-) ). No, pojat lähti iloisin mielin reppu keikkuen ja pyysivät luvan rikkoa sopiamme piharajoja sen verran että pääsevät viereiseen puistoon majan tekoon.

Kului tovi, kului toinen ja aloin ihmettelemään miksei poikamme...hmm... voimakas ääni kantaudu avoimesta ovesta sisään. Kun en nähnyt heitä parvekkeeltakaan, oli pakko lähteä katsastamaan tilanne. Olin aivan varma, että he eivät malttaneet pysyä luvatuissa rajoissa ja siksi suuntasin saman tien tutkimaan puistoja. Ei näkynyt, ei kuulunut. Aloin kyselemään vastaan tulevilta mummuilta ja pyysin heitä komentamaan karkurit kotio, josko vastaan tulevat. Lopulta luovutin ja lähdin tutkimaan vielä oman pihamme.

Ja mitä löysinkään hurjasti löyhkäävän roskisrakennuksen takaa pensaspuskien lomasta??
Pienet mussukkamme eväsrepun äärellä. Oli ihan pakko ihailla heitä hiiren hiljaa. Siinä ne meidän pienet, suuret murumme olivat ja kovasti pohtivat maailman menoa omasta näkökulmastaan. Sitä voiko 20 sentillä postittaa Spider-lehden Turkkiin ja montako postimerkkiä pitää laittaa, jos sieltä lähettää tänne lehden. Voi murut!!

Äiti

Pakko vielä jatkaa, kun tuo äskeinen teksti oli niin kovin lohduton. Kesä teki taas tehtävänsä. Päästin itseni vapaalle nauttimaan kaikesta siitä mitä näin arjen keskellä eniten kaipaan - ystäviä, perhettä, Turkkia! Paluu arkeen on yllättävän suolainen.

Paluussa mahtavana apuna on nyt ollut vanhempani, jotka antoivat poitsulle vielä lisälomaviikon luonaan ja jotka viettivät kaupunki lomaakin tovin. On se vain ihanaa omata äiti ja isä. Aivan kerrassaan mahtavaa! Eilen he lähtivät paluumatkalle minun suunnatessa töihin ja kotiin palatessa kämppä oli täynnä pieniä suloisia lappusia kanaemo äidiltäni. Tämä on oikeastaan ollut perinne teinivuosilta, jolloin hän aloitti laputuksen. Lappuja voi löytää ihan mistä vain ja ne herättävät suurta hilpeyttä minun ja siskoni välisissä keskusteluissa:

Kuten huomaatte viestejä todella voi löytää ihan mistä vain! Ja nämä olivat vain muutamat esimerkit! Ja se mikä teininä sai raivon partaalle, on nyt ihanaa!!

Perjantain haikeaa fiilistä päätin paikkailla rikkomalla jo nyt shoppailukieltoni. AI NOU - surkea saavutus ja tsemppaan tulevaisuudessa! Vastaan tuli nämä ihanuudet ja ne mun oli vain pakko saada! Hyvin harvoin löydän avokkaita, jotka huutaa kenkähyllyyni. Nämä huusivat. Pakko oli jo vilkuilla seuraavia päiviä, jolloin ohjelmassa on pelkkiä palavereja ja voin huoletta käyttää muita kuin tennareita....

ps. onko kenelläkään muulla vaikeuksia beta-versiossa kuvien lisäämisessä? Itselläni on mennä hermot!

Ohikiitävää

Niinkuin ennenkin olen kertonut, meidän perheellä on selvänä rasitteena se, että asumme kaukana kaikista sukulaisista ja parhaimmista ystävistämme. "Historia toistaa itseään"; totesi äitini. Ja niinhän se kyllä toistaa. Niin me lapsenakin kuljimme vanhempien työn perässä ja asuimme kaukana sukulaisista. Asia on mielessä koko ajan, mutta ratkaisua siihen ei vain ole. En enää pystyisi asumaan kotiseudullani - olenhan asunut jo 13 vuotta sieltä pois ja asiat vain on jo muuttunut. Ja sitten olisi taas ikävä toisaalle.

Nyt tänä kesänä sitten kehiin on palannut vahvasti myös Turkki. Mies on nyt ollut siellä kohta kaksi kokonaista kuukautta eikä paluu tule olemaan helppo. Asiasta keskustellaan jatkuvasti, mutta huomaan etten haluakaan luopua vanhemmistani, ystävistäni ja työstäni. Ja taas sitten toisaalta tiedosta, että nyt olisi juuri se hetki!

Soppaa sekoittaa myös se, että muutavan ystäväni mies kriiseilee Turkin suuntaan kesän jäljiltä myös ja me vaimot sitten puramme asiaa keskusteluin. Ja se, että hyvän ystäväni mies on nyt 8 vuoden jälkeen päättänyt perheen muuttavan takaisin Ankaraan. Olemme listanneet plussia ja miinuksia koko kesän, myyneet omaisuutta, kironneet tuulella käyvät miehemme ja suunnitelleet vaikka mitä. On niin pirun vaikeaa sanoa hyvästit! Ja hyvästithän ne ovat, sillä meidän kesälomat kuluvat Istanbulin ympäristössä ja on ihan utopista ajatella meidän pääsevän Ankaraan asti. Vaikka eihän sitä elämästä koskaan tiedä.

Tänään katsoimme pojan kanssa ToyStory 3 ja vollotimme kaikki patoutumat auki. Poika sanoi vihaavansa koko typerää elokuvaa. Itse mietin mielessäni ihan samaa. Siinä me sohvalla sylikkäin sitten annoimme kaikkien kyyneleiden tulla. Pojallekin tämä alkusyksy on ollut hyvin rankkaa sillä kolme hänen kaikista parasta ystäväänsä on muuttanut ulkomaille pitkäksi aikaa. Elokuvan teemat vain osuivat juuri tähän haavaan. Toisaalta ihan hyvä, saimmehan puhuttua asiasta kunnolla. Lohdutin, ettei ystävät unohda toisiaan välimatkasta huolimatta ja että kuka tietää, ehkä me voimme vierailla. Poika sitten karttapallon kanssa alkoikin suunnitella matkaa - Bryssel, Nairobi, Ankara.

Inhoan oikeasti niiin niiiin niiiiin paljon näitä välimatkoja! Aina on ikävä, aina on haikea olo! Olisi niin mahtava vain kahmia kaikki tärkeydet ympärille ja asua jonkinmoisessa kommuunissa! Itse olen pienenä ikävöinyt varsinkin mummaani, joka oli minulle hurjan tärkeä. Nyt tässäkin asiassa historia toistaa itseään ja poikani ikävöi mummaa aivan samoilla sanoillakin kuin itse pienenä. Itselläni sentään oli melko pysyvät kaverisuhteet koulun ajan, mutta täällä etelässä pysyvyyttä ei kyllä ole edes siinä. No, valintoja, valintoja!!

Miten te olette sopeutuneet välimatkoihin ja ainaisiin lähtemisiin? Kymmenen vuotta sitten minua ei pidätellyt mikään - maailmalle oli päästävä ja sieltä riitti kortin lähettäminen kotiin. Toista se tosiaan on nyt...

Kanaemo

Olen viime keväästä keräillyt itselleni töissä käytettävää lastenkirjallisuutta siten, että ennen oman kappaleen hankintaa kipaisen kirjastoon lainaamaan opuksen koekäyttöön. Ja testerinä toimii siis tietysti oma poitsu. Tietämättä tätä suurta tehtäväänsä.

Tänään iltasatu pinossa ylimpänä oli mukavan pehmeä kantinen, Wsoy:n Suuri Perhekirja. Ensi vaikutelmaltaan minusta vähän sekava, mutta pojasta mielenkiintoinen. No, minä pidän akvarellikuvituksista ja poika luukuista sun muista lisäkkeistä. Ja niitä tässä opuksessa riitti.

Kirjaan oli saatu mahtavasti hauskaa faktaa ja asiaa, vai mitä sanotte otsikoista "Na-heimossa et edes tietäisi, kuka isäsi on!" "Trobrianien keskuudessa tottelisit enoasi", mutta kyllä parhaimmat naurut saimme osiosta "Vanhemmuuden taito". Poika totisena kuunteli kuinka vaikeaa onkaan olla vanhempi ja lopuksi annoin hänelle pinon kortteja, joista hän sai valita edustamani äiti-tyypin.

Näin jälkeenpäin en ymmärrä miksi sen tein. Siis, että miksi ihmeessä saatoin itseni arvosteluun iltapalan, HAMPAIDEN PESUN ja korvien putsauksen jälkeen :-) Ainakaan meillä tuo aika ei ole sitä otollisinta "äiti, sä oot maailman ihanin äiti"-aikaa...

Vaihtoehtoina oli seuraavat:

-Suojeleva vanhempi -"pikku linnunpoikaseni"
-Hajamielinen vanhempi - "kuvittele, miten hassua, unohdin taas evääsi!"
-Vaativa vanhempi - "muista harjoitella pianoläksysi kiinankurssin jälkeen"
-Ankara vanhempi - "etkö rangaissut itseäsi? Saat siitä rangaistuksen!"
- Poissaoleva vanhempi - "hei, minulla on ikävä!"
- Ylienerginen vanhempi - "ensimmäinen huipulla on voittaja!"
-Kaverivanhempi - "lainaisitko paitaasi?"

Poika mietti ja pohti. Välillä katsoi arvioiden ja tirskui pahaenteisesti tuijotellessaan "Ankara vanhempi"-korttia. Lopulta hän kuitenkin valitsi "Suojeleva vanhempi"-kortin muistuttaen samalla aamuisesta kännykän kotiinunohtamisesta. Mikäs sen parempaa - mutsina sekoitus hajamielistä, suojelevaa ja ankaraa vanhempaa!! (jaiks!)

Lapset ja lapsenmieliset, suosittelen!

Kahvilasta tulee saada marenkia

Varoituksen sana jo alkuun. Olen säälittävällä valitusfiiliksellä varustettu tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa sata sivua siitä miltä tuntuu menettää vapaus ja käydä töissä taas 5 päivää viikossa, mutta olettaen, että te kaikki myös tiedätte tämän tunteen, skippaan ja keskityn olennaiseen.


Ystävään, kaukosuhteeseen ja marenkiin.


Mies tuhansien kilometrien päässä, poika satojen kilometrien päässä, yksin kotona 6 vuoden jälkeen, mitähän sitä voisi tehdä? No, tietysti viettää romanttinen ilta Jude Lawin kanssa kera omppulimsan. Ja seuraavana päivänä viettää aikaa ystävän kanssa.


Niin ystävyys. Kun henkilö ei ole aikoinaan osannut asettua aloilleen, on nyt sitten ystävätkin siellä sun täällä. Mutta onneksi niiden oikeiden ystävien kanssa ei ole välimatkalla väliä, koska siitä jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Miesasioiden päivitys ja hop sitä ollaankin taas nykyhetkessä ;-) Ja kun ystävyyttä on takana kunnioitettavat 15 vuotta (!!), voi lienee mainostaa ystävyyden olevan sitä aitoa laadultaan.


Tällä kertaa ystävän mies oli juoksemassa maratonia (ablodit!!) ja kuten ketkä tahansa miestään ja ystävän miestä tukevat naiset toimisivat, mekin suuntasimme shoppailemaan. Itselleni oli mielenkiintoista huomata, että mielettömän shoppailuhimoni hillitsemiseen riitti seurata ystäväni runsasta shoppailua. Tätä kikkaa pitää käyttää jatkossakin!! Kaupat tulvivat ihania esineitä ja vaatteita, mutta pidättäydyin niistä turvallisen välimatkan päähän ja pidin toistaiseksi lupaukseni!



Kannustuspaikalle ehdimme ajoissa ja velvollisuuden jälkeen suuntasimme iki-ihanaan Fazerin kahvilaan. Kyllä. Voisin elää elämää, jossa kahvilat, hotellit ja shoppailu muodostaisivat sen punaisen langan. Ainakin jonkin aikaa siis. Kokeilu mielessä vaikka.


Päivän kohokohdaksi muodostui mariannemarenki. Olen kuullut, että se on yksi hyvän kahvilan merkki. Riittävän runsas ja kuohkea marenki. Mielellään family size. Sellainen jota ei suvaitse syödä ilman suolaista kyytipoikaa. Itse valitsin herkullisen juustopiiraan ja frappucinon. Ja sain nauttia kummankin ilman yhtään ampiaista ympärilläni. Pisteet sille. Niin me vain edetään tässä elämässä - Porin kahlua illoista Fazerin päiväkahveille. Jutut vain ovat yllättävän samat.



Paluumatkalla kävin kääntämässä toisen ystäväni koulutehtäviä turkinkielelle. Siinäpä haastetta kerrakseen. Nauruksihan se meni, koska kysymysten ymmärtäminen suomeksikin oli tuskaisen vaikeaa. Esimerkein ja monen sanakirjan avulla saimme suurimman osan selvitettyä. Aivan kuin kävisi taas itsekin koulua!


Illalla koti oli hiljainen. Pimeä ja tylsä. Toivoin jopa kunnon myrskyä saadakseni säpinää. Mies soitti ja ilmoitti olevansa tylsistynyt. Anopin viisumi on nyt haettu ja sen saaminen kestää muutaman viikon. Sitten tämä rauhallisuus onkin taas historiaa ja tupa täynnä säpinää. Hyvä niin!