Edwin ja Irwin

Ja niin perheemme kasvoi upeilla rex-veljeksillä.

Edwin on utelias, rohkea rex-poika,
joka selvästi tutkii etunenässä reitit veljelleen valmiiksi.

Irwin taas on selvästi varautuneempi alfauros,
joka nautiskelee ruokansa äänekkäästi.


Tutut heinät maistuivat koko illan pitkän matkan jälkeen.

Uusia perheenjäseniä on odoteltu pitkään ja hartaasti. Ensin etsinnässä oli teddy.-marsu naaraat. Lopulta kuitenkin päätin ottaa nämä veljekset, joiden omistajalle oli puhjennut allergia. Edwin ja Irwin ovat 7 kuukautisia rex-marsuja, joilta löytyy paperit sun muut. En kuitenkaan ole kiinnostunut näyttelyistä eli ihan vaan kotosalla tulemme olemaan.

Tänään ajellessani Kaivopuistoa kohden nuoria herroja hakemaan tunsin selvän, hetkellisen onnen murusen. Aurinko, meri, muru takapenkillä, hyvä musiikki, eläimiä hakemassa.... mikäpäs siinä oli ollessa!!

En büyük Besiktas!

...Baska büyük yok !

Pakkohan sinne stadiumille oli päästä!

Töistä hurjalla vauhdilla hakemaan kasvomaalit kaupasta ja sitten kotiin ottamaan vastaan turkkilais-azeri-suomalais Besiktas-fani kokoonpanomme jäsenet. Jännitys oli jo ilmassa ja nauru herkässä. Herkut kasseihin, värit naamalle ja menoksi.


Autossa kaikui azerimusiikki sekä meidän kailotus ja tunnelma kohosi entisestään. Matka oli jo elämys sinällään, koska naapuriautoista toivoteltiin pelionnea ja valoissa pysähdyttäessä alkoi melkoinen chat-tapahtuma ikkunasta ikkunaan. Takapenkin väki kinasteli siitä, kumpaa joukkuetta kuuluisi kannustaa. Vaikeita asioita meidän puoliturskillemme - kumpaakos sitä nyt kannustaisi?! Me olemme kuitenkin tunnustaneet "siyah-beyaz"-sävyjä jo kohta 10 vuotta eli totta kai "En büyük Besiktas, baska buyük yok!".


Stadiumilla paikkamme oli aivan sikinsokin. Tutut miehet kuitenkin neuvoivat kylmän rauhallisesti istumaan haluamillemme paikoille ja oikeassa olivat - sopu sijaa antaa ja kaikki saimme nauttia hyvästä matsista rauhassa! Pojat kävivät jännityksestä ylikierroksilla, mutta matsin alettua kumpikin kannusti raivoisasti koko matsin ajan.


Matsi eteni toivotusti. Tosin ensimmäiset minuutit mietimme ystävättäreni kanssa kuumeisesti kumpi maali olikaan meidän, mutta oikean maalin paikallistettuamme peliä oli pitkästä aikaa ihana seurata livenä. 2001 talvella mies yllätti puolivuotisen yhteistaipaleemme kunniaksi viemällä minut Besiktasin otteluun (toisin sanoen - halusi mennä ja joutui ottamaan tyttiksen mukaan, cok yazik...) kotiareenalle. Silloin meno oli aika hurjaa, vaikkakin nautin tunnelmasta.Siitä lähtien olen minäkin ollut BESIKTASLI... :-)


Ottelu päättyi mahtavasti 0-4 maalein. Viimeinen maalintekijä oli HOLOSTO, jonka paitaa poitsu on kantanut viimeisen vuoden. Että oli poika polleana!! Ja vielä polleammaksi tuli, kun kävellessä autolle abit taputtelivat selkään ja kiittivät viimeisestä maalista. Voi muru!!


Matsin jälkeen kipitimme läpi ihmistulvan autolle. Sitten vaan ikkunat auki, turkkilainen musiikki täysille ja juhlijoiden mukaan... Liput liehuivat ja "tebrikler!"-puheluja tuli jatkuvasti.Kerrassaan mahtava ilta!!

Majassa

Poitsu on vaihtanut rytminsä jo viikossa niin hyvin arkirytmiin, että taas meillä herätään varmaankin jonkun kaukoidän kukon laulun mukaan. Edes lastenohjelmat ei viikonloppuisin ala televisiosta meidän rytmiin sopien eli poitsulla alkaa heti aamulla vinkukinku leikkikaverin puutteesta.

Kymppiin asti kuuntelin rutinoita ja sen jälkeen sovimme, että hänen kaverinsa saa tulla ihan koko päiväksi kylään ja he saavat rakentaa majan sekä tehdä sinne eväsretken. ( ...ja minä saan väkertää itselleni rauhassa hyvän kotitoimiston ;-) ). No, pojat lähti iloisin mielin reppu keikkuen ja pyysivät luvan rikkoa sopiamme piharajoja sen verran että pääsevät viereiseen puistoon majan tekoon.

Kului tovi, kului toinen ja aloin ihmettelemään miksei poikamme...hmm... voimakas ääni kantaudu avoimesta ovesta sisään. Kun en nähnyt heitä parvekkeeltakaan, oli pakko lähteä katsastamaan tilanne. Olin aivan varma, että he eivät malttaneet pysyä luvatuissa rajoissa ja siksi suuntasin saman tien tutkimaan puistoja. Ei näkynyt, ei kuulunut. Aloin kyselemään vastaan tulevilta mummuilta ja pyysin heitä komentamaan karkurit kotio, josko vastaan tulevat. Lopulta luovutin ja lähdin tutkimaan vielä oman pihamme.

Ja mitä löysinkään hurjasti löyhkäävän roskisrakennuksen takaa pensaspuskien lomasta??
Pienet mussukkamme eväsrepun äärellä. Oli ihan pakko ihailla heitä hiiren hiljaa. Siinä ne meidän pienet, suuret murumme olivat ja kovasti pohtivat maailman menoa omasta näkökulmastaan. Sitä voiko 20 sentillä postittaa Spider-lehden Turkkiin ja montako postimerkkiä pitää laittaa, jos sieltä lähettää tänne lehden. Voi murut!!

Äiti

Pakko vielä jatkaa, kun tuo äskeinen teksti oli niin kovin lohduton. Kesä teki taas tehtävänsä. Päästin itseni vapaalle nauttimaan kaikesta siitä mitä näin arjen keskellä eniten kaipaan - ystäviä, perhettä, Turkkia! Paluu arkeen on yllättävän suolainen.

Paluussa mahtavana apuna on nyt ollut vanhempani, jotka antoivat poitsulle vielä lisälomaviikon luonaan ja jotka viettivät kaupunki lomaakin tovin. On se vain ihanaa omata äiti ja isä. Aivan kerrassaan mahtavaa! Eilen he lähtivät paluumatkalle minun suunnatessa töihin ja kotiin palatessa kämppä oli täynnä pieniä suloisia lappusia kanaemo äidiltäni. Tämä on oikeastaan ollut perinne teinivuosilta, jolloin hän aloitti laputuksen. Lappuja voi löytää ihan mistä vain ja ne herättävät suurta hilpeyttä minun ja siskoni välisissä keskusteluissa:

Kuten huomaatte viestejä todella voi löytää ihan mistä vain! Ja nämä olivat vain muutamat esimerkit! Ja se mikä teininä sai raivon partaalle, on nyt ihanaa!!

Perjantain haikeaa fiilistä päätin paikkailla rikkomalla jo nyt shoppailukieltoni. AI NOU - surkea saavutus ja tsemppaan tulevaisuudessa! Vastaan tuli nämä ihanuudet ja ne mun oli vain pakko saada! Hyvin harvoin löydän avokkaita, jotka huutaa kenkähyllyyni. Nämä huusivat. Pakko oli jo vilkuilla seuraavia päiviä, jolloin ohjelmassa on pelkkiä palavereja ja voin huoletta käyttää muita kuin tennareita....

ps. onko kenelläkään muulla vaikeuksia beta-versiossa kuvien lisäämisessä? Itselläni on mennä hermot!

Ohikiitävää

Niinkuin ennenkin olen kertonut, meidän perheellä on selvänä rasitteena se, että asumme kaukana kaikista sukulaisista ja parhaimmista ystävistämme. "Historia toistaa itseään"; totesi äitini. Ja niinhän se kyllä toistaa. Niin me lapsenakin kuljimme vanhempien työn perässä ja asuimme kaukana sukulaisista. Asia on mielessä koko ajan, mutta ratkaisua siihen ei vain ole. En enää pystyisi asumaan kotiseudullani - olenhan asunut jo 13 vuotta sieltä pois ja asiat vain on jo muuttunut. Ja sitten olisi taas ikävä toisaalle.

Nyt tänä kesänä sitten kehiin on palannut vahvasti myös Turkki. Mies on nyt ollut siellä kohta kaksi kokonaista kuukautta eikä paluu tule olemaan helppo. Asiasta keskustellaan jatkuvasti, mutta huomaan etten haluakaan luopua vanhemmistani, ystävistäni ja työstäni. Ja taas sitten toisaalta tiedosta, että nyt olisi juuri se hetki!

Soppaa sekoittaa myös se, että muutavan ystäväni mies kriiseilee Turkin suuntaan kesän jäljiltä myös ja me vaimot sitten puramme asiaa keskusteluin. Ja se, että hyvän ystäväni mies on nyt 8 vuoden jälkeen päättänyt perheen muuttavan takaisin Ankaraan. Olemme listanneet plussia ja miinuksia koko kesän, myyneet omaisuutta, kironneet tuulella käyvät miehemme ja suunnitelleet vaikka mitä. On niin pirun vaikeaa sanoa hyvästit! Ja hyvästithän ne ovat, sillä meidän kesälomat kuluvat Istanbulin ympäristössä ja on ihan utopista ajatella meidän pääsevän Ankaraan asti. Vaikka eihän sitä elämästä koskaan tiedä.

Tänään katsoimme pojan kanssa ToyStory 3 ja vollotimme kaikki patoutumat auki. Poika sanoi vihaavansa koko typerää elokuvaa. Itse mietin mielessäni ihan samaa. Siinä me sohvalla sylikkäin sitten annoimme kaikkien kyyneleiden tulla. Pojallekin tämä alkusyksy on ollut hyvin rankkaa sillä kolme hänen kaikista parasta ystäväänsä on muuttanut ulkomaille pitkäksi aikaa. Elokuvan teemat vain osuivat juuri tähän haavaan. Toisaalta ihan hyvä, saimmehan puhuttua asiasta kunnolla. Lohdutin, ettei ystävät unohda toisiaan välimatkasta huolimatta ja että kuka tietää, ehkä me voimme vierailla. Poika sitten karttapallon kanssa alkoikin suunnitella matkaa - Bryssel, Nairobi, Ankara.

Inhoan oikeasti niiin niiiin niiiiin paljon näitä välimatkoja! Aina on ikävä, aina on haikea olo! Olisi niin mahtava vain kahmia kaikki tärkeydet ympärille ja asua jonkinmoisessa kommuunissa! Itse olen pienenä ikävöinyt varsinkin mummaani, joka oli minulle hurjan tärkeä. Nyt tässäkin asiassa historia toistaa itseään ja poikani ikävöi mummaa aivan samoilla sanoillakin kuin itse pienenä. Itselläni sentään oli melko pysyvät kaverisuhteet koulun ajan, mutta täällä etelässä pysyvyyttä ei kyllä ole edes siinä. No, valintoja, valintoja!!

Miten te olette sopeutuneet välimatkoihin ja ainaisiin lähtemisiin? Kymmenen vuotta sitten minua ei pidätellyt mikään - maailmalle oli päästävä ja sieltä riitti kortin lähettäminen kotiin. Toista se tosiaan on nyt...

Kanaemo

Olen viime keväästä keräillyt itselleni töissä käytettävää lastenkirjallisuutta siten, että ennen oman kappaleen hankintaa kipaisen kirjastoon lainaamaan opuksen koekäyttöön. Ja testerinä toimii siis tietysti oma poitsu. Tietämättä tätä suurta tehtäväänsä.

Tänään iltasatu pinossa ylimpänä oli mukavan pehmeä kantinen, Wsoy:n Suuri Perhekirja. Ensi vaikutelmaltaan minusta vähän sekava, mutta pojasta mielenkiintoinen. No, minä pidän akvarellikuvituksista ja poika luukuista sun muista lisäkkeistä. Ja niitä tässä opuksessa riitti.

Kirjaan oli saatu mahtavasti hauskaa faktaa ja asiaa, vai mitä sanotte otsikoista "Na-heimossa et edes tietäisi, kuka isäsi on!" "Trobrianien keskuudessa tottelisit enoasi", mutta kyllä parhaimmat naurut saimme osiosta "Vanhemmuuden taito". Poika totisena kuunteli kuinka vaikeaa onkaan olla vanhempi ja lopuksi annoin hänelle pinon kortteja, joista hän sai valita edustamani äiti-tyypin.

Näin jälkeenpäin en ymmärrä miksi sen tein. Siis, että miksi ihmeessä saatoin itseni arvosteluun iltapalan, HAMPAIDEN PESUN ja korvien putsauksen jälkeen :-) Ainakaan meillä tuo aika ei ole sitä otollisinta "äiti, sä oot maailman ihanin äiti"-aikaa...

Vaihtoehtoina oli seuraavat:

-Suojeleva vanhempi -"pikku linnunpoikaseni"
-Hajamielinen vanhempi - "kuvittele, miten hassua, unohdin taas evääsi!"
-Vaativa vanhempi - "muista harjoitella pianoläksysi kiinankurssin jälkeen"
-Ankara vanhempi - "etkö rangaissut itseäsi? Saat siitä rangaistuksen!"
- Poissaoleva vanhempi - "hei, minulla on ikävä!"
- Ylienerginen vanhempi - "ensimmäinen huipulla on voittaja!"
-Kaverivanhempi - "lainaisitko paitaasi?"

Poika mietti ja pohti. Välillä katsoi arvioiden ja tirskui pahaenteisesti tuijotellessaan "Ankara vanhempi"-korttia. Lopulta hän kuitenkin valitsi "Suojeleva vanhempi"-kortin muistuttaen samalla aamuisesta kännykän kotiinunohtamisesta. Mikäs sen parempaa - mutsina sekoitus hajamielistä, suojelevaa ja ankaraa vanhempaa!! (jaiks!)

Lapset ja lapsenmieliset, suosittelen!

Kahvilasta tulee saada marenkia

Varoituksen sana jo alkuun. Olen säälittävällä valitusfiiliksellä varustettu tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa sata sivua siitä miltä tuntuu menettää vapaus ja käydä töissä taas 5 päivää viikossa, mutta olettaen, että te kaikki myös tiedätte tämän tunteen, skippaan ja keskityn olennaiseen.


Ystävään, kaukosuhteeseen ja marenkiin.


Mies tuhansien kilometrien päässä, poika satojen kilometrien päässä, yksin kotona 6 vuoden jälkeen, mitähän sitä voisi tehdä? No, tietysti viettää romanttinen ilta Jude Lawin kanssa kera omppulimsan. Ja seuraavana päivänä viettää aikaa ystävän kanssa.


Niin ystävyys. Kun henkilö ei ole aikoinaan osannut asettua aloilleen, on nyt sitten ystävätkin siellä sun täällä. Mutta onneksi niiden oikeiden ystävien kanssa ei ole välimatkalla väliä, koska siitä jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Miesasioiden päivitys ja hop sitä ollaankin taas nykyhetkessä ;-) Ja kun ystävyyttä on takana kunnioitettavat 15 vuotta (!!), voi lienee mainostaa ystävyyden olevan sitä aitoa laadultaan.


Tällä kertaa ystävän mies oli juoksemassa maratonia (ablodit!!) ja kuten ketkä tahansa miestään ja ystävän miestä tukevat naiset toimisivat, mekin suuntasimme shoppailemaan. Itselleni oli mielenkiintoista huomata, että mielettömän shoppailuhimoni hillitsemiseen riitti seurata ystäväni runsasta shoppailua. Tätä kikkaa pitää käyttää jatkossakin!! Kaupat tulvivat ihania esineitä ja vaatteita, mutta pidättäydyin niistä turvallisen välimatkan päähän ja pidin toistaiseksi lupaukseni!



Kannustuspaikalle ehdimme ajoissa ja velvollisuuden jälkeen suuntasimme iki-ihanaan Fazerin kahvilaan. Kyllä. Voisin elää elämää, jossa kahvilat, hotellit ja shoppailu muodostaisivat sen punaisen langan. Ainakin jonkin aikaa siis. Kokeilu mielessä vaikka.


Päivän kohokohdaksi muodostui mariannemarenki. Olen kuullut, että se on yksi hyvän kahvilan merkki. Riittävän runsas ja kuohkea marenki. Mielellään family size. Sellainen jota ei suvaitse syödä ilman suolaista kyytipoikaa. Itse valitsin herkullisen juustopiiraan ja frappucinon. Ja sain nauttia kummankin ilman yhtään ampiaista ympärilläni. Pisteet sille. Niin me vain edetään tässä elämässä - Porin kahlua illoista Fazerin päiväkahveille. Jutut vain ovat yllättävän samat.



Paluumatkalla kävin kääntämässä toisen ystäväni koulutehtäviä turkinkielelle. Siinäpä haastetta kerrakseen. Nauruksihan se meni, koska kysymysten ymmärtäminen suomeksikin oli tuskaisen vaikeaa. Esimerkein ja monen sanakirjan avulla saimme suurimman osan selvitettyä. Aivan kuin kävisi taas itsekin koulua!


Illalla koti oli hiljainen. Pimeä ja tylsä. Toivoin jopa kunnon myrskyä saadakseni säpinää. Mies soitti ja ilmoitti olevansa tylsistynyt. Anopin viisumi on nyt haettu ja sen saaminen kestää muutaman viikon. Sitten tämä rauhallisuus onkin taas historiaa ja tupa täynnä säpinää. Hyvä niin!