Miten voisi kellot seisauttaa?

Aika vain kuluu. Aamut vaihtuvat illaksi ennenkuin edes huomaa. Vuodet toisiksi, niin että ikää kysyttäessä joutuu jo suorittamaan suureellisia pohdintoja. Omat vanhemmat vanhenevat. Oma lapsi kasvaa. Vaikka mitä. Vain oma mieli tuntuu jääneen entiselleen. Se siellä jossain sisimmässä edelleen ruikuttaa vapauden perään ja toivoo voivansa edelleen olevansa se huoleton lapsi.

Vanhemmat haluavat myydä lapsuuden kodin. Sen ainoan pysyvän kiinnekohtani tässä maallisessa maailmassa. Kuten arvata saatatte, en millään haluaisi. Minusta heidän tulisi asua siinä iänkaiken, että minulla pysyisi jokin turvallisuuden tunne tässä elämässä. Herrgud, sehän on minun lapsuudenkoti!! No, okei. Tajuan itsekin sen olevan itsekästä ja siksi en ole itseäni ääneen edes ilmaissut, mutta siis tuo on tarkalleen se mikä on mielessä liikkunut!! Hirmu ajattelevaisesti he ovat pyytäneet meitä miettimään muuttoa takaisin kotoseudulle, mutta vaikka sitä olemmekin miettineet, niin kyllä se edelleen tuntuu mahdottomalta. Mutta silti he eivät saisi sieltä pois muuttaa...

Vanhempainillassa nousi keskusteluun tuleva KOULUUN hakeminen. Miten minun pienestä poika vauvastani on muka yhtäkkiä tullut reipas eskarilainen, jonka koulua tulisi NYT jo miettiä. En minä ole valmis noudattamaan koulun säännöllisyyttä ja loma-aikatauluja! En minä ole valmis kohtaamaan koulumaailmaa vaikka eskarilaiseni jo olisikin!! Ja miten taas voidaan olettaa näin epäkypsän vanhemman osaavan tehdä niin isoja valintoja kuin KOULU!

Jos löytäisin Alladinin taikalampun, vieno toiveeni olisi saada kaikki kellot seisautettua. Voisin kerrankin keskittyä nauttimaan siitä hetkestä. Säilyttää kaiken juuri niinkuin ne tällä hetkellä ovat. Onnellisesti.

Eräs ystäväni menetti äitinsä. Ihan tuosta vaan. Varoituksetta. Yksi silmänräpäys, "Bling". Ja äitiä ei enää ole. Se sai minut miettimään kuinka itse varmasti, liioittelematta, sekoaisin vastaavan menetyksen edessä. Kuinka valtava olisi se ikävä ja miten ikinä sen kanssa voi oppia elämään. Silti luopuminen on osa elämää. Pienenä tyttönä rakastin vanhojen mummojen luona kahvittelua, muistan 60 vuotta leskenä eläneen mummon sanat, kun pelkäsin menettäväni hänet. Hän sanoi; "Voi kuule tyttö. Tässä iässä sitä on jo saattanut haudan lepoon kaikki ystävät, miehen ja tyttären. Ei tässä ole enää mitään pelättävää.". Jo ajatuksen tasolla se kauhistuttaa - luopuminen on osa elämää. En todellakaan ole edelleenkään sinut asian kanssa ja jo menettemiänikin rakkaita ikävöin päivittäin paljon.

Tässä lopussa muutama otos viime viikoilta.

Mahtavia pilvibongauksia

Kotileipurin kokeellisen keittiön tuloksia

Poitsun leffailta

Ja minun sekä murujen joka iltainen Salkkari hetki ;-)

Valokuvia viime ajoilta

Pojan taekwondo alkoi

Rauman lastentapahtumassakin piipahdettiin

Sain haluamani tatskat vihdoinkin...
Yksi minun unelmille, toinen pojan.
Tähden suunnitteli ystäväni, joka otti myös saman.

Luokkakokousta vietettiin ensin illallisella, sitten irlantilaisessa baarissa.
Aivan mieletöntä nähdä että kaikki oli ennallaan, vaikka aikaa oli kulunut jo 17 vuotta!

Mikäpäs oli taas ajellessa, kun aurinko paistoi ja tie oli kuiva!!
Turussa tapasimme muiden turkkilaisten vaimojen kera.
Oli kiva nähdä!

Nyt sitten vain uusia unelmia kohden!!

Miehet, ne miehet!!

Tänään olen taas ihmetellyt miehiä urakalla. Miten ihmeessä niitä voi ymmärtää??

Viime viikolla mies vannoi muutaman lähellä asuvan ystävänsä kanssa, kuinka he ovatkaan "kardesler" (kardes=veli) ikuisesti, eivät anna pienien erimielisyyksien haitata tätä. Noh, se oli viime viikolla se. Tänä aamuna sain luennon siitä, että elämässä on vain kaksi kankaa (kanka= hmm? sydänystävä??) ja toinen kankoista asuu kotiseudulla ja toinen minun kotiseudulla. Kardeksilla ei siis niin väliä tällä viikolla. Wooot ever!! Ei voi pysyä kärryillä, eikä varsinkaan taas ymmärtää...

Töissä oli vastassa sitä normaalia. Oli yhteistä kieltä tai ei, aina on pojat valmiina painimaan tai taistelemaan. 4-vuotiaan pojan äänitehosteet voittaa takuulla ihan minkä action-leffan vaan!! Ja vieläpä mennentullen!! Kuinka kerrassaan kansainvälistä onkaan tuo taistelukieli!! (ja voi kuinka haikeasti katselinkaan niitä suomenkielisten tyttöjen leikkejä - petshoppeja ja pikkuriikkisiä kakkuja, kampoja...)

Töiden jälkeen suuntasin Ikeaan etsimään pöytää ja siihen pyöriä. Kassalla edessäni oli kolme about kolmekymppistä miestä, jotka kuluttivat jonottamisen muksimalla toisiaan ja esittämällä muksivansa toisia. Ja taas oli äänitehosteet käytössä!! Ja siis vähintään oli 30+ linssissä... Siis en suinkaan ole nipo, eikä sinällään asia haittaa, mutta jotenkin en vain ymmärrä!! Siis että leikillään muksia kavereita ollessaan jonossa... hmm??

No, Ikeasta sitten Bauhausiin. Luovutin heti ja kipitin avuliaan näköiselle setälle selittämään tarvitsevani metallisen kappaleen, jolla voi aan liittää beehen. Setä sitten kertoi sen olevan kulmakappale, jollaisia oli sitten kokonainen hyllyllinen. Meinasin napata ensimmäisen, mutta setä kertoi kaikkien soveltuvan eri juttuihin. Arvatkaapas vain tiesinkö millaista tarvitsin? Siinä niitä pyöritellessä katselin vieressä hyöriviä miesasiakkaita, jotka liioittelematta näyttivät olevan valitsemassa perjantai irtokarkkejaan. En taas ymmärrä. Ehkä meissä oikeasti on jokin oleellinen tekninen ero??

Kotiin saavuttua oli siis kolme tehtävää. Liittää pöydän jalat, liittää pöydät yhteen ja ruuvata pyörät jalkojen alle. Naps, naps, naps. Ei sentään niin helppoa. Sillä tokihan tämä vastakkaisen sukupuolen edustaja puolisoni halusi käyttää uusia teknisiä laitteitaan. Niin sitä sitten ruuvailtiin koneella ne onnettomat pienet ruuvit kiinni. Ihan miten vaan.

Marsut pitivät uudesta asuinpaikastaan. Peräkanaa, kipikipi, omaan tuttuun mökkiinsä. Peräkanaa, kipikipi, tutulle ruokakupille. Ja sitten kun kaikki on turvalliseksi todettu, vähän hampaiden kalisutusta veljelle ja alistettu "uik,uik,uik" hetkeksi omaan nurkkaan. Voi huoh.

Illan päätteeksi vielä joka iltainen hyvän yön puhelu muksulle mummolaan. "Baba, mä oon harjoitellut vaarin kaa niin paljon painia, että voitan sut varmasti". Aivan varmasti. En ymmärrä...