sunnuntai 30. tammikuuta 2011

LUCKY LUCKY LUCKY

Minä se täällä vaan taas hehkuttelen onnekkuuttani. Jotenkin sitä vaan pursuaa sisään ikkunoista ja ovista auringon valon kera.

Ihqut vanhemmat jeesasivat läpi tästä viikosta. Tuosta vaan kerta pyytämällä. 800km lapsenlapsen ja lapsen pyynnöstä.On se vaan aikamoisen onnekasta!!

Mielettömän ihanien työkavereiden kanssa naurettiin kippurassa lähettäessämme erästä heistä nauttimaan eläkepäivistä perjantaina. Seisoa tanatimme kaikki 20 rivissä ja vuorotellen muistelimme milloin hänet ensimmäisen kerran tapasimme ja minkälaisia ensimmäisiä muistoja meillä hänestä oli. Siinä sitä jotenkin taas havahtui kuinka onnekasta onkaan omistaa niin mielettömät työkaverit - vietämmehän kuitenkin juuri heidän kanssaan suurimman osan viikosta! Yhteisiä kokemuksia oli laidasta laitaan - niin iloja kuin äärimmäistä surua. Itsessäni sisällä kuohui kuitenkin päällimmäisenä suuri rakkauden tunne - miten niin erilaisista ja eri-ikäisistä ihmisistä voikaan tulla niin tärkeitä ja niin rakkaita!!


Ja poitsu. Niin se äärettömän rakas pikku kirppuni vaan tahtoo enemmän ja enemmän itsenäisyyttä itselleen. Tänä viikonloppuna oli ensimmäinen virstanpylväs kaveriyökylän saralla. Kirppu kikatti ja nukkui varsin makoisasti seinänaapurissa patjalla, mutta minä odottelin koko yön soittoa hakemaan. Kuinka säälittävää!! Sieltä se iloisena pomppi kotio aamutuimaan poika liuta perässään... Tämän vaiheen selvä haaste onkin nyt etsiä sopivat rajat kaverien kanssa olemiseen.

Miehenkin kanssa vietettiin pitkästä aikaa romanttinen kaksinolon hetki. Istuimme kaksin autossa, kun hän vei minua läksiäisiin ja stereoissa kaikui "would you know my name if I saw you in heaven?". Pienen pieni romanttinen hetki, just the two of us. Niitä pitäisi kyllä riistää paljon enemmänkin.Puhuimme menneistä suunnitelmista ja kuinka monikaan niistä ei ole toteutunu, mutta jotka toisaalta voisimme taas ottaa suunnitelmiimme. Yhteistä suunnitteluakin kyllä kaipaisimme, sillä nyt tohotamme vain ympäriinsä ja mitään punaista lankaa ei oikeastaan ole...




Lauantaina vein poppooni katsomaan Jogi-karhua. Varsin hyväntuulinen "paha saa palkkansa" leffa jaksoi naurattaa ihan kiitettävästi meitä aikuisiakin ja 3D-kikkailut toimivat. Juuri niin sopivaa rentoutusta kuin viikonlopulle tarvitseekin. Illalla äitini kanssa katsoimme vielä "The boys are back", joka osui samaan mietintöjen teemaan eli sai vollottamaan valtoimenaan, vaikkei ehkä normiolotilassa niin nyyhkisleffa olisikaan ollut.

Ihana, ihana auringon valo!!
Huomaan itsessäni selvän piristymisen ja uskon heräämisen kevään saapumiseen! Jee!!

perjantai 28. tammikuuta 2011

UNELMA

Tänään vilkaisin vanhaa blogiani ja siellä ollut kuvaa marokkolaishenkisestä keittiöstä.

Siitä se sitten lähti. Unelma juuri täydellisestä keittiöstä.

Värisävyiksi haluaisin okran, tumman ruskean, sinisen, ripauksen vihreää.

Näissä kuvissa on sitä oikeaa tunnelmaa ja sävyä:


















UNELMASSANI olisi edellä mainittujen värien lisäksi:

- käytetty Iznik laattoja pintojen koristelussa.

- seinät reinustettu perinteisellä "laverisohvilla", vähän yllä olevan kuvan kaltaisesti.

- runsaasti tilaa kasvattaa yrttejä.


Visio päässäni on niin selkeä, mutten löytänyt netistä mitään vastaavaa... Onnistuitteko kuvittelemaan unelmieni keittiön?

Mies jo vaikersi, kun kerroin aloittavani Iznik-laattojen raahauksen Istanbulista (ystävälläni on liike ja toinen ystäväni maalaa niitä käsin). Hän pitää eniten perinteisestä skandinaavisesta tyylistä - valkoisesta ja metallista... onneksi sisustuksissa minulla on silti enemmän sananvaltaa eli Iznik it is. Tosin pitää vielä suunnitelmia työstää, koska välimeren tunnelman saavuttaminen näillä leveyspiireillä on hieman haasteellista ;-)

torstai 27. tammikuuta 2011

Onko kiire cool?

Tänään työpaikalla puhuttiin taas kiireestä. Vakkariaihe niin kotona, töissä kuin blogissani. Sori vaan "en voi", koska on niin KIIRE! Itseasiassa tänään pysähdyin työpaikalla istuessani vessassa - siinä ainoassa työpaikan kiireettömässä paikassa - ja aloin miettiä KIIRETTÄ taas kerran.

MIKSI MEILLÄ ON KIIRE?

MIHIN MEILLÄ ON KIIRE?

ONKO KIIRE COOL ?

Kaikilla tuntuu olevan kiire tai onko vain kivempi kertoa olevansa kiireinen kuin kiireetön? Kiire tuntuu myös hyvin usein olevan jonkin asteinen tekosyy tai sokaiseeko "kiire" ihmisen niin, ettei enää huomaa pystyvänsä olemaan kiireetön? Mihin meillä on kiire?

Ennen joulua mietin kiirettä omalla kohdallani. Itselleni kiire tulee usein huonosta suunnittelusta ja siitä, että yksinkertaisesti olen suunnitellut viikkoni typerästi. Mitä tapahtuisi, jos en suunnittelisi itselleni niin tiivistä viikkoa? No, ei yhtään mitään. Tuntisin ehkä vähemmän stressiä.
Miksi työpaikalla on kiire? On paljon utopistisia aikatauluja, joihin tulisi pyrkiä. Kuka niihin aikatauluihin pakottaa? No, ei kukaan. Jonkun vain tulisi uskaltaa tehdä muutos. Mitä tapahtuisi työpaikalla, jos kiire unohtuisi? Ehkä kaikki lapset eivät ulkoisi yhtä paljon. Ehkä ruoka ei tarjoiltaisi tasan kello 11. Lapset saisivat aikuisilta enemmän huomiota. Vuorovaikutus paranisi.

Mihin meillä on kiire? Pitääkö meidän suorittaa asioita nopeammin ja enemmän? Olemmeko nykyihanteiden mukaisesti tehokkaampia suorittaessamme enemmän. Kelpo kansalaisia??
Onko kiire COOL?

Itsekin syyllistyn kiireeseen. Taas yksi vaikeasti pidettävä lupaus. Asia, jota joudun muistuttamaan itselleni.

"Mihinkäs meillä on kiire tässä valamihissa maailmassa?"
"Kiire on mielen kepponen"

Asia, jota vastaan kuitenkin haluan yrittää taistella. Olkoonkin sitten tosi UNCOOL!!



Tänään pääsin töihin kävellen. Ette usko kuinka NAUTIN!!

...nirskunnarskun nirskunnarskun...

i luv walkin' in the snow!



tiistai 25. tammikuuta 2011

Minä ja mun lupaukset...

Tässä sitä nyt ollaan. Kuukausi melkein takana ja pakko ottaa hengittää syvään ja rauhallisesti, kun toinenkin itselleen annettu lupaus meinaa mennä puihin. PAHUS!

Kuvittelin tänä keväänä onnistuvani hidastamaan "työjunaa", mutta mitä vielä - kalenteri on täynnä maaliskuun loppuun ja stressintorjuntaa tarvitsen jo nyt. Nyt on ihan pakko ottaa itseään niskasta ja pakottaa jotenkin hidastamaan. Kun vain tietäisi miten. Tämä kuullostaa hullulta, mutta mulla on ollut tällä viikolla tunne etten ole ehtinyt edes ajattelemaan. Ja mun täytyy saada pohtia elämää rauhassa tahi pimenen. Ennen mun hetki ajatella oli poitsua "nukuttaessa". Poitsu ei todellakaan ole tarvinnut aikoihin nukutusta, mutta mä olen tarvinnut sen hiljaisen hetken - kun en itse saa vielä nukkua, mutta pitää olla hiljaa - itselleni ja ajatuksilleni. Nyt poika ei enää halua mutsia viereen iltasadun jälkeen (tervettä :-D), mutta mulla on uuden opettelun paikkaa hidastaa itseni niin, että saan purettua sisimmät tuntoni. Joogaa, joogaa, niin kuin lääkäritkin ovat stressiin jo kauan mulle suositelleet... toinen ihku on vaan joko tanssia lempparimusan tahdissa kuulokkeet päässä tai polkea muutamat kilometrit crosstrainerilla kunnon musan kera. Asiassa vaan on se mutta - melkein tulee aloitettua työhön liittyvät jutut heti, kun saa miehet nukkuun... oon jopa niin typerä, että kun sain uuden valokynän käteeni mielessä vilahti ajatus - "jee, nyt saan nukkua kaks tuntia vähemmän ilman että näkyy heti silmien alla" ... onneksi sain sentään tuosta ajatuksesta itseni kiinni!!

Viime viikolla oli pakko hidastus, kun poika kuumeili tiistaista aina perjantaihin. Perjantaina arkemme pelasti äitini, joka tuli mieluisaksi ammaksi.Työn ja arjen yhdistäminen kyllä on ahdistavan vaikeaa, vaikka arvojärjestyksestä ei ole mitään epäselvää, mutta minkäs teet, kun lomat on käytetty kaiken maailman vesirokkojen kanssa ja palkkaakin tarvitsee... No, onneksi asiat aina selviää ja kaikelta vakavalta ollaan vältytty!!

Potilasta paijailtiin ja paapottiin...
Oli aikaa leipoa ... ja rapsutella marsuja yllinkyllin


Baba lahjoi oglumiaan legosysteemillä, joka paransi buranoita paremmin...


LAUANTAINA suuntasin vihdoin sinne kirpparille tavaroineni. Mies oli ottanut keikkatöitä kauempaa eli todellakin toteutti lupauksensa kirjaimellisesti ja HEITTI mut säkkeineen kirpparille. Uskokaa vaan - meinasi taas olla aviokriisin paikka, kun jäin säkkeineni ärsyttävän kylmään räntäsateeseen !! No, lopputulos oli silti ihan ookoo. Tavaroiden järjestyksen jälkeen pöydällä oli jopa tilaa, mikä innosti sitten kaivamaan kaappeja lisää... kaikki turha vain on nyt saatava pois!!

Kirpparilta selvittyäni päätin mennä tutkimusretkelle Baltian markettiin ja ostaa jotain sikahyvää ja vähän erilaista. Kauppa oli kuin muisto menneestä. Sellainen, kun kyläkaupat oli omassa nuoruudessa ja jotkut kaupat on vielä Turkissa. Tädillä oli sievä pieni pöytä mihin hän oli kattanut kauniisti maistiaisia uusista tuotteista ja Setä toivotteli asiakkaat iloisesti tervetulleeksi oven suussa. Mä päädyin ostamaan keksejä ammallemme, itselleni kuminajuustoa ja uskaliaasti pojille rahkapatukoita. Miehelle pitkällisen valinnan jälkeen ostin kovaa salamipötköä missä uskon olevan kunnolla mausteita. Ruoaksi noista aineksista tein kanapihvien kaveriksi juustosalaatin. Ei siis loppujen lopuksi mitenkään erikoista - paitsi että juusto oli tosi hyvää!! Miehen salami maistui hurjan hyvältä sigarabörekien keskellä juuston kera.

Ihanaa!! Kassit matkalla POIS!!






Baltia marketin tuotteita

kodin mylläys jatkui... ja tavaraa lähti pois, pois, pois!!

SUNNUNTAINA suuntasin pitkästä aikaa Stadiin matkamessuille. Nii-in ihanaa saada tuommoinen unelmointi reissu ihan vain omassa seurassa! VAIKKAKIN pakko myöntää, että mielelläni olisin jonkun ottanut järjen ääneksi - kyllä siellä niin ihania houkutuksia oli!! Päällimmäiseksi tunteeksi messuilta jäi tunne siitä, että elämä on kyllä ihan mielettömän ihanaa - mitä kaikkea onkaan vielä näkemättä ja kokematta!! Siis Mongolian vaellukset ei ole vielä edes olleet unelmalistalla!! Ja Kroatia - VAU!! Itävallan mielettömät maisemat.... Malesian saaretkin olisi ihana uudestaan nähdä näin muutamia mainitakseni!!

Messuilta tarttui käteen muutamat risteilyt ja messutarjouksista ostettiin ensi kesän Istarin lennot. Unelmahintaan, kuinkas muuten... Nyt on mitä odottaa ja kyllähän se rauhoittaa!!





Pojalle lahjaksi teetin ison nimikyltin. Lahjaksi sain pienemmän.
Taiteilija antoi myös hyvän infon poikani nimien taustoista
-paljon enemmän kuin olen tiennytkään!
Suloisinta oli kylläkin saada kehuja turkin kielentaidosta
- kuulemma en tarvitsisi kursseja vaan vain hyvin turkkia puhuvan ystävän,
jonka kanssa kotkottaa ja joka hienovaraisesti siis korjaisi aksenttiani :-D
Ja kun kerroin juuri "menettäneeni" heidät takaisin Turkkiin,
hän antoi monta vinkkiä, mistä saisin lisää ystäviä.
Niin se vain toimii :-D


IHANAA VIIKKOA KAIKILLE!
NAUTTIKAA ELÄMÄSTÄ!

lauantai 22. tammikuuta 2011

Tiedättekö miltä tuntuu...

...kun aamulla huomaat, että jo ensi metreillä aikataulu pettää ja joudut yksinkertaisesti karsimaan aamurutiineista?

... kun huomaat, että auto on taas lumipeitteen alla, vaikka olet putsannut sen viimeisen 2 kuukauden joka ikisenä aamuna?

... kun huomaat, että auton taaksen on ajettu kiva kerros nuoskaa, jonka päätät kuitenkin yrittää ylittää ajamalla?

...kun huomaat auton sutivan ja joudut tarttumaan siihen ainoaan, onnettomaan pieneen lapioon mikä marketissa oli jäljellä?

...kun huomaat märän lumen läpäisevän kenkäsi mokkanahan?

...kun luulet pääseväsi töistä kello 14, johon olet varannut lastenhoitajan, mutta pääsetkin kello 16 etkä voi soittaa ja ilmoittaa asiasta?

... kun juutut kehä I neljän ruuhkaan ja minuutit vaihtuvat hyvin äänekkäästi rannekellossa, jossa et ennen tiedostanut olevan ääntä?

...kun et löydä parkkipaikkaa ja joudut tekemään ratkaisun jättää auto keskelle kääntöpaikkaa muiden epätoivoisten joukkoon?

... kun muistat seuraavana päivänä alkavan kirppisrupeaman?


.... kun saat hinnoiteltua sen 120. pikkuauton?


... kun vihdoin pääset katsomaan "palkkioksi" vuokraamaasi leffaa miehen kanssa ja kaukosäädintä ei löydy mistään, mutta mies löytyy kova äänistä kuorsausääntä seuraamalla.

ETTÄ SELLAINEN PÄIVÄ TÄNÄÄN !! ;-)


perjantai 21. tammikuuta 2011

Ja ensimmäinen lupaus rikottu!

Muutamat ystäväni jo ehtivät facebookissa kommentoida rikottua lupaustani olla hankkimatta mitään uutta.
Totta. NIPS NAPS ja se lupaus meni siinä.

Puollustuksena esittelen ostokseni (ja Ahh, kun tuntui ihanalta päästä shoppailemaan tauon jälkeen!)


Kuinka monta lamppua suostuu mies vaihtamaan illassa?

Spider valoa lapsen huoneeseen... tarpeellista!!
Satsaus mielenterveyteen - uudet verhot ja pöytäliina...


..ja mielenterveyden sekä avioliiton koitin kivi - kuorelliset pähkinät!!


ei enää jauhoja lattialla eikä taikinarantuja joka päivä pöydällä!!

Kuten huomasitte - kaikki tuiki tarpeellisia!! Lisäksi varasin kirpparipöydän kahdeksi viikoksi JA lahjoitin kaksi isoa kassillista täynnä leluja päiväkodeille. Eli toisaalta balanssi säilyy edelleen ;-)

BROOM, BROOM !

Sen siitä saa, kun unohtaa pienten lasten äidin säännön nro.1:n - NUKU AINA, KUN SIIHEN ON MAHDOLLISUUS ...

Rakastan iltoja ja öitä. Aikaa, jolloin perheeni miehet nukkuvat varmasti ja sikeästi. Omaa aikaani. No, eilen sitten uppouduin facebookin maailmaan niin, että havahduin aikaan vasta kello 2.00. Ups!!
Kello 2.23 kömpikin sitten pienin mies ja ennätti nippisnappis sanoa "äiti, mua sattuu vatsasta!". Sitten kuuluikin jo yöks ja loppu yö meni sillä teemalla. Mies ei huomannut mitään poikkeavaa yössä. Hmm...no comments!

Aamulla oli pakko viedä auto taas kerran huoltoon. Siinä on kanssa paikka, jossa huomaa meidän oikeasti olevan aika eri planeetoilta. Ennen joulua korjautettiin jarrut ja loppiaisena toisella huoltamolla kässärit, no arvatkaapas vaan oliko nyt jo samat viat uusiutuneet?? Ja että kumpikin huoltamo syytti toista?? Lopuksi oli pakko ottaa kovempi asenne ja sanoa vievänsä auton kolmannelle huoltamolle, joka kertoisi kuka töpeksi ja sen jälkeen kulutusvalvonnan kanssa oltaisiin yhteyksissä. Kummasti muuttui ääni kellossa ja auton korjaukselle löytyi heti tilaa. Että otti päähän! Mä vihaan, että pitää muka kovistella, että homma toimii!! Ja varsin monesti ne on mieskorjaajia, joita pitää kovistella. Sori yleistys, mutta !!

Kotona, 7 kuukauden pyytelyn jälkeen, oli negatiivinen palaute mennyt vihdoin perille sähköasentajille ja he vihdoin vaihtoivat haluamani lampun kylppäriin. Mies sen olisi ilomielin vaihtanut, mutta kotivakuutus olisi jättänyt korvaamatta mahdolliset vahingot tee-se-itse miehen jäljiltä. Korjaaja sedät olivat jättäneet jopa tyytyväisyyskyselyn uudestaan. Kyllä, nyt olen tyytyväinen :-)

Seuraavana vuorossa oli lapsen päivystykseen vienti. Lapsi pysyi nippanappa pystyssä eli ei onnistunut käveleminen. Mies niin tiukasti töissä, ettei voinut heittää. Taksit varattuna sään vuoksi. Kavereilla ei ollut autot mukana töissä. Ei auttanut kun sijoittaa lapsi pulkkaan ja sipsutella jäätiköitä päivystykseen. Pitkän odotuksen jälkeen pääsimme sairaanhoitajalle, joka ihmetteli miksemme menneet lääkärille. Sitten uusi jonotus lääkärille, joilloin väsynyt poika oli jo melko hysteerinen nieluviljely mielessään. 15 minuuttia maanittelin, lahjoin ja painostin. Ainoa tehtävä oli avata suu tikkua varten mutta raasuni on niin herkkä, että pelkkä suun avaaminen oksetti. Lopulta tarjoamani lahjus oli niin iso, että se pystyi peittämään ikävimmät mielikuvat ja näyte onnistui. Lääkäri sanoi pojalle tämän olevan onnellinen kun on näin rauhallinen äiti :-D Ja itse olin juuri hetkeä aikaisemmin kiroillut miellessäni enemmän kuin kukaan teistä pystyy kuvittelemaan!!

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Lääh, puuh!!

Kaikki lomat on nyt sitten lusittu. Kuukauden aikana on tullut ajettua 3000 kilometriä ja pakko myöntää, että pään lisäksi on koko kroppa sekaisin. Eikä vain mulla vaan myös muulla perheellä.

Loman parhaat palat oli ehdottomasti lauantailta, jolloin mies pääsi Lukko-TPS matsiin ekaa kertaa elämässään ja sai ystäviensa kanssa nauttia VIP-kohtelusta limusiinein ja shamppanjoin. Se vaan on niin Hannu Hanhi. Itse vein äitini Rauman kaupunginteatteriin katsomaan Luolamies esitystä. Esitys oli mielettömän hauska ja toi hyvin esiin miesten ja naisten eroja. Nauroimme kippurassa ja mikä hauskinta näin monet vanhat tutut väliajalla.


No, kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan. Sunnuntaina kun lähdettiin paluumatkalle vanhempieni pihasta koko auto pakattuna, iski minun tajuntaani täysi DEJA VU-tunne. Kaikki oli juuri niinkuin oli ollut minun ollessa pieni. Minä käpertyneenä auton takapenkillä tavarakasojen keskellä. Mumma vilkuttamassa ikäväänsä peitellen. Äiti ja isä etupenkillä kiitellen ja hössäten. Ja kun auto lähtee pihasta, ei enää kyyneleitä voi pidätellä. Niin sitä vain historia toistaa itseään. Nyt siellä takapenkillä yritti elämää käsittää oma poikana. Ihan samalla tavalla itkeskellen. Ja minä etupenkillä, taas kerran, mietin onko tullut tehtyä oikeita valintoja ja sitä miten erilaista elämä olisi, jos asuisimme lähisukua lähellä.


Niin sitten köröteltiin tänne pääkaupunkiseudulle yhden pysähdyksen taktiikalla. Pysähdyksellä jo, megaultrakermamunkin ja supervahvan kahvin äärellä, tuntui kaikki paremmalta. Poika sai haluamansa pelin ja mies 100% lihaa ison nipun. Aika enteilevää lohduttaa itseään näin, mutta joskus sitä vain tarvitsee lohtua. Ei tarvitse olla masteri psykassa ymmärtääkseen miksi vihaan lähtemisiä niin paljon. Koko elämä on ollut yhtä jäähyväistä - aina ollaan asuttu kaikkia kaukana ja sama siis jatkuu edelleen. No, nämä ovat taas niitä valintoja elämässä!


Sokeri ja lihahumalassa ajeltiin kotiin pimentyvässä illassa muksun nukkuessa takana ja taas pysähdyin kuitenkin lopuksi miettimään omaa onnellisuuttani. Kaikesta huolimatta mulla kuitenkin on oma perhe, joka rakastaa ja jota rakastan. Molempien suvut, jotka ovat läheiset ja kaikki on ihan hyvin. Kotisohvalla sitten tuntui jo ihan kotoisalta. Joulun aika ja kesäloma ovat kyllä aikamoisen rankkoja henkisesti! 


Maanantaina oli paluu sorvin ääreen. Uusia lapsia, uusia kujeita, mutta sinällään innostava päivä. Ja kuinka hellyttävää oli, kun yksi tytöistä muisti syksyllä laulamamme laulun!! Tänään olin vakkaripaikassani ja normikuvioissa - sopiva kooste palavereja, pelejä, arviointeja, sadutusta. Lounaspöydässä kävimme synttärikeskustelua, kun eräs pojista aikoi kutsua kaverit Huimalaan (reuhula peuhula) ja tänä syksynä aloittanut poika oli kovin huolissaan UIMALA synttäreistä, koska ei hänellä ole kuin shortsiuikkarit. Vaati piirtämistä ja kuvailemista ennenkuin pääsimme samaan synttäripaikkaan mielikuvissamme.


Kotona elämä on jo kovin arkisissa uomissa. Pesukone pistää parastaan, kun päätin pesaista joulumatot ja verhot omalla koneella. Kyllä se kestää... (kuuluisat viimeiset sanat..). Poitsu juoksi taas heti naapuriin kavereiden luo ja mies haki teetetyn biljardikeppinsä ja paineli mihinlie cup-otteluun. Mä sain täydellisen loven väsätä marsujen uutuushäkkiä!! Sain hankittua Huittisen Hongkongista vihdoin ihmekuutioita, joista nyt sitten yritän koota juuri mulle sopivan kaksikerroksisen systeemin... Saas nähdä! Omat epäilykset jo kyllä ennätti herätä rakennuskasan edessä...


Ensin kotiutui poika koko poikajoukkonsa kanssa. Aivan ylläripyllärinä tuli, että poika (10vee) joka tahtoi ennemmin kiusata omaa poikaani, tuli nyt viimeisenä, ojensi takin minulle ja sanoi: "Mä sitten rakastan teidän perhettä!". On ne vaan niin muruja, vaikka hermo välillä meinaakin mennä, kun pistävät parastaan!! Mies kotiutui hetkeä myöhemmin naama irvessä. Ei ollut sitten peli mennyt niinkuin piti ja herkkänä oltiin.


Poikajoukon olemista on ollut mielenkiintoista seurata monestakin syystä. Ensinnäkin heillä ei näytä ikäerot painavan! Omasta lapsuudesta muistan kuinka en millään olisi halunnut kaveerata vuotta nuoremman siskon kavereiden kanssa... Toiseksi heidän poppoonsa on niin monikulttuurinen, että oikeastaan kaikki erilaisuus on heille vain toteamisen arvoinen juttu. Myös ongelmat on vähän erilaiset, kuten poikani viime viikolla esitetty kysymys osoittaa: "Äiti, miten me voitais lohduttaa Jania, ku sillä ei oo toisenmaalaista äitiä tai babaa?". Kaikilla muilla tosiaan on monikulttuurinen perhe. Pojilla tämä asia oli tullut ilmi, kun Jania oli alkanut harmittaa poikien kesäsuunnitelmien laatiminen. Olisipas aikamoisen ihanaa, jos vihdoinkin olisi kasvamassa sukupolvi, jolle erilaisuus vihdoin olisi normia!!


Että tälläistä tällä kertaa. (Ja kaikki kuvat miehen työkamerassa...)

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Onnellisuus

Muutama päivä sitten kirjoitin facebookin statukseksi löytämäni Leo Tolstoyn sitaatin "If you wanna be happy, be happy". Siis saman jonka tännekin jo ehdin kirjoittamaan. "Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen". Sain yllättävän monia vastauksia ja kommentteja, mikä sai minut vielä enemmän pohtimaan kyseistä sitaattia.


Niinkuin täällä olen ennenkin kertonut omassa ajatusmaailmassani on tapahtunut suuria muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ennen sitä oikeastaan en muista ikinä olleeni allapäin tai miettineeni miksi elämä tökkii. No, ei se kyllä kovin edes ennättänyt tökkiä. Elämäni oli vauhdikasta sekä vapaata.Tein kutakuinkin vain asioita, joista nautin.Tai vain nautin kaikesta. Sitten asettumisen myötä astui arki kuvioihin. Ja vielä "08.00-16.00"-arki. Ja melkoisen boheemina, jatkuvaa liikettä rakastavana henkilönä se on ollut henkisesti yllättävän vaikeaa.

No, ensin tajusin ettei onnea voi sitoa kehenkään henkilöön tai materiaaliin. Siis tyyliin; "mä oon onnellinen vain jos sä oot mun kaa" tai ett; "mä oon onnellinen, jos mulla on mies ja talo". Tottakai uskon, että rakkaus tekee onnelliseksi ja sen oikean löytyminen rinnalle superonnelliseksi, mutta uskon, että sen onnen tulisi löytyä itsestä.Siis pystyy olla onnellinen riippumatta toisesta ja materiaalista. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Sitten ymmärsin, hieman avustettuna, että minulle oleellista onnellisuuden löytämiseen ei olekaan lokaatio vaan lähinnäkin juuri sen onnellisuuden avaimen löytyminen. Omalta kohdaltani tuo oli aikamoisen helpottava ymmärrys, koska olen pitkän aikaa miettynyt lokaatiota, joka tekisi minut onnelliseksi. Nyt ajattelen onnellisuuden olevan kutakuinkin "lokaatiovapaata". Siis että sen onnellisuuden tulisi löytyä itsestä.


No, nyt sitten pisti silmään Tolstoyn Leon sitaatti. "If you want to be happy" - on minusta jo sinällään oleellinen kysymys. Haluaakokaan kaikki olla onnellisia? Haluanko olla onnellinen? "Be happy!" taas on yksinkertainen kehotus, jonka ajattelevan jo viittaavaan siihen, että onnellisuus on tahtotila.

Nyt siis yritän katsella maailmaa tuon lausahdus mielessäni. "JOS haluat olla onnellinen, ole onnellinen!". Jokaisesta mahdollisesta asiasta voi löytää joko sen hyvän tai sen huonon puolen.Itsestä on sitten kiinni kumman puolen haluaa löytää ja kuinka merkittävän roolin sille antaa elämästään. Itse toivoisin oppivani näkemään aina sen positiivisen puolen ja nimenomaan olemaan onnellinen elämän pienistä asioista ja elämästä itsessään. Minusta onnellisuus on päätös siitä, että haluan olla onnellinen. Ja ymmärrystä, ettei onnellisuus ole 24h/7vrk ilmiö, vaan pieniä hippuja siellä täällä.


Mitä mieltä olette- onko onnellisuuden saavuttaminen niin helppoa?







tiistai 4. tammikuuta 2011

Päätös

Hain sitten pitkällisen pohdinnan jälkeen lähikouluun ja nukuin rauhallisen yön.

Tänään töissä taas kyselin ja kuulin vain hyvää isosta koulusta. Taas siis mietityttää.

Onnettomilla koulujen sivuilla luki kouluista näin:

"koulu on 290 oppilaan alakoulu. Keskeisenä tavoitteena koululla on laadukas perusopetus. Tarkoitus on luoda jokaiselle oppilaalle vankka oppimispohja, jolle on hyvä rakentaa uutta. Vastuuntunnon kehittämiseksi oppilaita ohjataan tekemään töitä itsenäisesti ja oma-aloitteisesti sekä suunnittelemaan ja arvioimaan omaa työtään kannustavassa ilmapiirissä."

ja isosta koulusta näin:

"koulu on musiikkipainotteinen yhtenäinen peruskoulu, jossa ovat luokat 1-9. Koulun tavoitteena on kasvattaa oppilaat työskentelemään yhdessä ja hankkimaan ja soveltamaan itsenäisesti tietoja ja taitoja. Koulussa arvostetaan työntekoa ja tervettä itsetuntoa sekä korostetaan vastuuntuntoa, suvaitsevaisuutta ja hyvää käytöstä. Luokilla 3-9 on musiikkiluokat, yksi kullakin luokkatasolla."

Arvomaailmani tietysti istyy yksiin tuon ison koulun kanssa, mutta toisaalta on niin helppo vain kirjoitella... 

Niinpä työni varjolla tänään järjestin itselleni tutustumisen kumpaankin kouluun ensi viikoksi.

Eli siihen saakka mietin ja pohdin vain. Lähikoulussa on kyllä kieltämättä kulkemisetu, jota ei voi ohittaa. Ja eihän hakeminen edes tarkoita, että juuri siihen kouluun pääsee...

 

maanantai 3. tammikuuta 2011

Nelly Furtado - Night Is Young

Suuria päätöksi

Kyllä taas pakostakin ajattelee kuinka helppoa ja yksinkertaista on elämä landella. Tai siis "downsiftattua" jo ihan valmiiksi ...

Ajatellaan nyt vaikka tätä päivääni. Landena kuvittelen kotipaikkakuntani. Täällä nykyisellä paikkakunnalla minulla oli vaihtoehtoja työmatkan kulkuneuvoksi kolme - autolla, bussilla tai kävellen. No, auto oli lumikasan alla, bussikortista oli arvo loppu ja kolikot pankissa eli kävellen sain mennä, mikä olikin aamuhämärissä paras vaihtoehto muutenkin. Landella taas vaihtoehdoista olisi heti karsiutunut bussi, koska se ei mene mihinkään minne minun tulisi mennä. Auto karsiutuisi, koska teitä ei ole aurattu eli toisin sanoen valinnan vaikeutta ei ole kun muut asiat sanelee vastaukset. Okei, vähän huono esimerkki, mutta ymmärsitte varmaan pointin???

Näitä kummallisia vertailuja tänään pohdin, kun postiluukusta tipahti pojan koulutulokkaaksi ilmoittautumissalasanat. Olemme toki miehen ja pojan kanssa jo keskustelleet kouluun hakemisesta, mutta samaan lopputulokseen emme olleet päässeet. Toinen kouluista on suunnilleen takapihallamme, mutta hienostokoulun maineessa. Tässä koulussa olisi 300 oppilasta. Pojan päiväkotikavereista kolme on hakenut tähän kouluun. Olen nyt viikon kysellyt äideiltä kokemuksia, mutta mitään kiitettävää en siitä ole vielä kuullut. "Kai se on ihan ok, kun ei muksut oo valittanut"; oli paras kommentti.

Toinen koulu on sitten vähän kauempana, mutta sinnekin kyllä pääsee kävellen ja teitä ylittämättä. Muksuja on 600, mukaanlukien naapurin vanhemmat pojat. Poika haluaisi nimenomaan tähän kouluun, mutta meitä mietityttää koulun koko, tuleva remppa ja matka. Kyselyihini vastanneet olivat hyvin tyytyväisiä, mutta heidän lapsensa olivat musiikkiluokalla, joka on muita luokkia selvästi pienempi.

Että ei olisi tälläistäkään pulmaa landella, jossa haetaan siihen ainoaan kylän kouluun. ;-)
Eikä tarvitsisi jännittää koulumatkoja, kun kauimmaisille on koulukyyti ja lähimmillä turvallinen koulumatka. No joo, ehkä aika kultaa jo muistoja...


Mitä mieltä olette? Mitä tulisi valita? Yllä on kaikki ne tiedot kouluista mitä minäkin tiedän. Laitoin haun jo toiseen, mutta olen kiinnostunut kuulemaan miten te olisitte valinneet ja millä perustein? Onko kouluilla eroja? Onko opetuksella koulukohtaista eroa?

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Kiireestä, priorisoinnista ja siivouksesta

Päätin kirjoittaa, Vihreäniityn hyvän kommentin innoittamana, vielä muutaman sanan liittyen kiireeseen, priorisointiin ja siivoukseen.

Minä kuulun niihin, jotka olen vähän ehkä ihaillutkin kiireisiä ihmisiä ja niihin, jotka rakastavat erilaisia asioita niin paljon, että täytän kalenterini aamusta iltaan ehtiäkseni kaiken mahdollisen. Kaksi vuotta sitten havahduin kuitenkin ajattelemaan elämää ja valintojani, kun työpaikallani sattui olemaan minua elämää kokeneempi ihminen, joka oli jo hypännyt pois itse luomastamme oravanpyörästä ja joka osasi kysyä oikeita kysymyksiä. Miksi minulla on jatkuva kiire? Mihin minulla on kiire? Mistä kaikesta jään paitsi ylläpitäessäni kiirettä?

Tässä välissä  vielä huomautan, etten todellakaan, edelleenkään, ole tässä asiassa pro, kunhan yritän ja yritän hidastaa elämääni päivä päivältä ja keskittyä asioihin, jotka oikeasti tuovat minulle onnen tunnetta.

Tuolloin kaksi vuotta sitten huomasin, että täyttämällä kalenterini LUULIN voivani kokea paljon ja kaikenlaista. LUULIN, etten jää mistään paitsi niin tehdessäni ja saan kokea kaikkea mahdollista. Kun asiaa pysähdyin ajattelemaan, huomasin, että minulla oli paljon stressin tunnetta, kun piti ennättää sinne ja tänne, tehdä sitä ja tätä ja huomasin, että monet päivät muodostuivat kiireestä - kiire töihin, kiire harrastuksiin, kiire saunavuorolla, jne. Ja monesti kävi juuri niinkuin Vihreäniitty kommentissaan mainitsikin - jotain tosi tärkeää jäi väliin, esimerkiksi monet ihanat lököhetket, joita nykyään vietämme pojan kanssa. 

Mitä sitten olen tehnyt kiireen selättämikseksi? Jotenkin olen nyt ymmärtänyt, että kiire todella on pään sisällä. Olen siis itse se, joka teen elämästäni kiireistä. Näin ollen, olen itse myös se, joka pystyy asiaan vaikuttamaan. Ensimmäisinä vähensin harrastuksia radikaalisti. Toiseksi - ja tämä on ollut se vaikein asia - olen antanut itselleni luvan vain olla. Ja kolmanneksi olen alkanut kiinnittää huomioita asioihin, joita olemme nyt tällä tyylillä saavuttaneet - lapsilla aikaa leikkiä keskeytyksettä, minulla levänneempi olo, kulutus on vähentynyt, kun kaupassa käyn vain tarvittaessa, aikaa nauttia pienistä asioista ja pysähtyä toteamaan elämän kauneus sen ongelmista huolimatta. Parasta on kyllä ollut myös se, että nyt on ollut aikaa ja mahdollisuus tavata ystäviä, koska mehän olemme aina paikalla!

Tämä matka kuitenkin vielä jatkuu, koska vanhat tavat meinaavat palata hyvin helpolla ja kiire meinaa hiipiä kalenteriin (jos en työssä tarvitsisi, heittäisin kalenterin pois).

Asioiden priorisointiin liittyy eniten juuri tuo edellä oleva oivallus. Mikä minulle on oikeasti tärkeää? Mihin minä kulutan aikaani? Mikä tekee minusta onnellisen? Mitä minä haluan muistaa ja muistella kiikkustuolissa? Lähinnä noilla kysymyksillä olen alkanut uudesti rakentaa elämäntapaani. Ensimmäisenä huomioin ajan, jota käytin ostoskeskuksissa. Rakastan shoppailua, mutta se alkoi tuntua turhalta ja huomasin, ettei se tehnyt minua onnelliseksi enkä sitä liioin halua muistella kiikkustuolissa. Siispä viime joulukuussa aloitin shoppailukiellon, mikä tarkoitti, että sain käydä vain ruokaostoksilla ja vain tarvittaessa. Se muutti asioita paljon. Ensimmäisten kuukausien vierotusoireiden jälkeen, en ole edes kaivannut moista harrastusta! Toiseksi huomasin, että kulutin paljon aikaa monien puoli tuttujen, jopa ihmisten, joita en ollut koskaan edes tavannut (!) ongelmien auttamisessa ja ongelmien kuuntelussa. Monesti mietin ja pohdin niitä niin, että menetin omat energiani kokonaan. Kaikki tuo aika oli pois omilta lähimmäisiltäni ja ystäviltäni. Se tuntui väärältä ja siksi päätin priorisoida ja keskittyä minulle tärkeisiin ihmisiin. Niihin, joiden puolesta tekisin mitä vain. Samalla taas huomasin, kuinka tietoiseksi onnekkaasta asemastani tulin - minullahan on maailman parhaat ystävät, ihana poika ja hmm.. mielenkiintoinen ( :-D) mies ;-). Tavallaan siis priorisoimalla huomaa oikeasti tärkeät asiat elämässä. Tai siis ainakin minä huomasin.

Ja siivous ja tavaroiden hallinta. Minä todella rakastan hamstraamista, mutta samalla myös ihailen minialisteja. Olen viimeisen vuoden pyrkinyt vähentämään tavaroita, mutta nyt viimeisen sysäyksen sain katsoessani ruokaohjelmaa nimeltä "Arvostele mun illallinen". Siinä he olivat syömässä ruotsalaisen Micken luona, jonka kotiin vain rakastuin!! Siellä ei ollut mitään turhaa ja se oli NIIN kaunis ja pelkistetty. En todellakaan tule saamaan omaa tavaramäärääni niin pieneksi, mutta tavoitteena on vähentää edes puoleen.

Vanhemmiltani, jotka ovat kovalla työllä saaneet omaisuutensa kokoon, huomaan perineeni huonon omantunnon heittää mitään pois. He eivät heitä mitään pois ja niinpä poden todella huonoa omaatuntoa joka kerta, kun haluan heittää, vaikkapa huonekalun tai ehjän astian pois. Luulen, että tämä on ollut se suurin syy, miksi en mitään olekaan heittänyt pois ja tavaraa on kertynyt. Nyt päätin, että tavaraa vain on poistettava ja omaatuntoani hoivaan poistamalla tavaran joko lahjoitukseksi, huutikseen tai kierrätykseen. Ja kaikki mitä en ole viimeisen vuoden aikana tarvinnut, saa luvan nyt lähteä. KUN olen saanut turhat pois, haluan jatkaa tavaran hallintaa niin, että uuden tavaran saapuessa tähän talouteen on myös jotain annettava pois. Poika sen on jo sisäistänyt ja lelujen kanssa se onnistuukin vaivattomasti. Olemme niitä sitten lahjoitelleet lähipäiväkoteihin.

Että näin. Toivon, varsinkin itseni takia, että onnistun tavoitteissani. Vaikkei tämä sinällään mikään uuden vuoden lupaus olekaan...

Onko kenelläkään muulla ollut ongelmia näiden asioiden kanssa? Tai mitään suurta/pientä valaistumista?

lauantai 1. tammikuuta 2011

Ihanaa Uutta Vuotta!

Miten ihanan LUPAAVA päivämäärä!! 01.01.11 Minusta se näyttää ja kuullostaa uudelta alulta. Puhtaalta sivulta. Sellaisena sen aion ottaa. Uuteen vuoteen uusin kujein.

Mutta uutta ei voi mielestäni aloittaa, kurkkaamatta entiseen.

Viime vuonna:

- ymmärsin monta uutta asiaa itsestäni, monta tosin kantapäiden kautta.
- sain uusia haasteita työhön liittyen ja selvisin niistä hyvin.
- ymmärsin olevani äärettömän onnekas, koska rakastan ja minua rakastetaan.
- JA koska minulla on mielettömiä ystäviä ympärilläni.
- en pitänyt uuden vuoden lupauksistani kiinni (olipas ylläri!), MUTTA pidin kylläkin kiinni
muutamasta asiasta, jotka lupasin vuoden varrella
- Vuosi 2010 oli kaiken kaikkiaan onnellinen vuosi, vaikka se ei aina täältä blogistani heijastukaan.

Ja sitten ne "lupaukset" ja toiveet tälle vuodelle:

- Downsifting jatkuu. Tällä hetkellä kohdistan huomioni erityisesti tavaroista eroon pääsemiseen. Materialistina tavaraa on niin paljon, että se jo yksin aiheuttaa stressiä.
- Sisäistän levottomuuteni ja keksin keinoja sen hillitsimiseksi, jatkuvan kieltämisen ja voivottamisen sijaan.
- Olen paikalla läheisilleni tärkeinä hetkinä ja huolehdin arvojärjestyksen oikeellisuudesta.
- Yritän asennoitua löytämäni sitaatin mukaisesti:
"If you wanna be happy, be happy" "Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen".
Uskon, että se todella on niin, että ihmisellä itsellään on onnellisuuden avaimet kädessään.

Suuria juttuja, mutta joita todella joudun työstämään. Ehkä eniten haluan yrittää sitä, että kiire ei enää ole tekosyy. Siispä lisään vielä sen ylläolevaan listaan - kiireen käyttö selittelyssä on kielletty tänä vuonna.

Uusi vuosi on minulle tärkeä. Vaikka joulu on rakas, se monesti (tai no, aina) sisältää pakkaamista, purkamista, matkustusta ja vaikka mitä - melkoinen stressipamaus siis!! Uutena vuotena taas se kaikki on takana ja on aikaa vain itselleen omassa kodissa. Silloin löydän juhlaan kuuluvan tunnelman - on aika vaihtaa mennyt vuosi taakse ja ottaa vastaan uusi vuosi uusin kujein.

Eilen olin aamupäivän vielä töissä, mutta työpäivä oli normaalista poikkeava ja sisälsi raportteja ja shoppailureissun. Muksukin sai olla mukanani tutustumassa työhöni, vaikkakin realistinen kuva jäi saamatta. Olisipas varsin mielenkiintoista kuulla mitä hän ajattelee mutsin tekevän palkkansa eteen!!

Työpäivän jälkeen suuntasimme hakemaan pukin ree'estä pudonneen lahjan yhdeltä minun työpaikoiltani (Summamutikan Ihmevekotin) ja kotiin juhlistamaan vuoden viimeistä päivää. Lapsen ja miehen ystävät tulivat ja menivät koko illan, mutta minä vietin illan nauttien olostani sohvan ja facebookin väliä kulkien. Ihanan rentouttavaa! Poikien kanssa valoimme tinat - pojat saivat miekat, joiden tulkitsivat tarkoittavan hyviä taisteluita, minä tietysti sain laivan tarkoittamaan matkaa ja runsaasti rahaa ;-)


Ja uusi vuosi vaihtui perinteisesti omalla parvekkeella oman perheen voimin muiden raketteja ihaillen. Jostainhan on tässä elämässä sentään pidettävä kiinni!!


Ihanaa Uutta Vuotta!!