Lääh, puuh!!

Kaikki lomat on nyt sitten lusittu. Kuukauden aikana on tullut ajettua 3000 kilometriä ja pakko myöntää, että pään lisäksi on koko kroppa sekaisin. Eikä vain mulla vaan myös muulla perheellä.

Loman parhaat palat oli ehdottomasti lauantailta, jolloin mies pääsi Lukko-TPS matsiin ekaa kertaa elämässään ja sai ystäviensa kanssa nauttia VIP-kohtelusta limusiinein ja shamppanjoin. Se vaan on niin Hannu Hanhi. Itse vein äitini Rauman kaupunginteatteriin katsomaan Luolamies esitystä. Esitys oli mielettömän hauska ja toi hyvin esiin miesten ja naisten eroja. Nauroimme kippurassa ja mikä hauskinta näin monet vanhat tutut väliajalla.

 LUOLAMIES

No, kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan. Sunnuntaina kun lähdettiin paluumatkalle vanhempieni pihasta koko auto pakattuna, iski minun tajuntaani täysi DEJA VU-tunne. Kaikki oli juuri niinkuin oli ollut minun ollessa pieni. Minä käpertyneenä auton takapenkillä tavarakasojen keskellä. Mumma vilkuttamassa ikäväänsä peitellen. Äiti ja isä etupenkillä kiitellen ja hössäten. Ja kun auto lähtee pihasta, ei enää kyyneleitä voi pidätellä. Niin sitä vain historia toistaa itseään. Nyt siellä takapenkillä yritti elämää käsittää oma poikana. Ihan samalla tavalla itkeskellen. Ja minä etupenkillä, taas kerran, mietin onko tullut tehtyä oikeita valintoja ja sitä miten erilaista elämä olisi, jos asuisimme lähisukua lähellä.


Niin sitten köröteltiin tänne pääkaupunkiseudulle yhden pysähdyksen taktiikalla. Pysähdyksellä jo, megaultrakermamunkin ja supervahvan kahvin äärellä, tuntui kaikki paremmalta. Poika sai haluamansa pelin ja mies 100% lihaa ison nipun. Aika enteilevää lohduttaa itseään näin, mutta joskus sitä vain tarvitsee lohtua. Ei tarvitse olla masteri psykassa ymmärtääkseen miksi vihaan lähtemisiä niin paljon. Koko elämä on ollut yhtä jäähyväistä - aina ollaan asuttu kaikkia kaukana ja sama siis jatkuu edelleen. No, nämä ovat taas niitä valintoja elämässä!


Sokeri ja lihahumalassa ajeltiin kotiin pimentyvässä illassa muksun nukkuessa takana ja taas pysähdyin kuitenkin lopuksi miettimään omaa onnellisuuttani. Kaikesta huolimatta mulla kuitenkin on oma perhe, joka rakastaa ja jota rakastan. Molempien suvut, jotka ovat läheiset ja kaikki on ihan hyvin. Kotisohvalla sitten tuntui jo ihan kotoisalta. Joulun aika ja kesäloma ovat kyllä aikamoisen rankkoja henkisesti! 


Maanantaina oli paluu sorvin ääreen. Uusia lapsia, uusia kujeita, mutta sinällään innostava päivä. Ja kuinka hellyttävää oli, kun yksi tytöistä muisti syksyllä laulamamme laulun!! Tänään olin vakkaripaikassani ja normikuvioissa - sopiva kooste palavereja, pelejä, arviointeja, sadutusta. Lounaspöydässä kävimme synttärikeskustelua, kun eräs pojista aikoi kutsua kaverit Huimalaan (reuhula peuhula) ja tänä syksynä aloittanut poika oli kovin huolissaan UIMALA synttäreistä, koska ei hänellä ole kuin shortsiuikkarit. Vaati piirtämistä ja kuvailemista ennenkuin pääsimme samaan synttäripaikkaan mielikuvissamme.


Kotona elämä on jo kovin arkisissa uomissa. Pesukone pistää parastaan, kun päätin pesaista joulumatot ja verhot omalla koneella. Kyllä se kestää... (kuuluisat viimeiset sanat..). Poitsu juoksi taas heti naapuriin kavereiden luo ja mies haki teetetyn biljardikeppinsä ja paineli mihinlie cup-otteluun. Mä sain täydellisen loven väsätä marsujen uutuushäkkiä!! Sain hankittua Huittisen Hongkongista vihdoin ihmekuutioita, joista nyt sitten yritän koota juuri mulle sopivan kaksikerroksisen systeemin... Saas nähdä! Omat epäilykset jo kyllä ennätti herätä rakennuskasan edessä...


Ensin kotiutui poika koko poikajoukkonsa kanssa. Aivan ylläripyllärinä tuli, että poika (10vee) joka tahtoi ennemmin kiusata omaa poikaani, tuli nyt viimeisenä, ojensi takin minulle ja sanoi: "Mä sitten rakastan teidän perhettä!". On ne vaan niin muruja, vaikka hermo välillä meinaakin mennä, kun pistävät parastaan!! Mies kotiutui hetkeä myöhemmin naama irvessä. Ei ollut sitten peli mennyt niinkuin piti ja herkkänä oltiin.


Poikajoukon olemista on ollut mielenkiintoista seurata monestakin syystä. Ensinnäkin heillä ei näytä ikäerot painavan! Omasta lapsuudesta muistan kuinka en millään olisi halunnut kaveerata vuotta nuoremman siskon kavereiden kanssa... Toiseksi heidän poppoonsa on niin monikulttuurinen, että oikeastaan kaikki erilaisuus on heille vain toteamisen arvoinen juttu. Myös ongelmat on vähän erilaiset, kuten poikani viime viikolla esitetty kysymys osoittaa: "Äiti, miten me voitais lohduttaa Jania, ku sillä ei oo toisenmaalaista äitiä tai babaa?". Kaikilla muilla tosiaan on monikulttuurinen perhe. Pojilla tämä asia oli tullut ilmi, kun Jania oli alkanut harmittaa poikien kesäsuunnitelmien laatiminen. Olisipas aikamoisen ihanaa, jos vihdoinkin olisi kasvamassa sukupolvi, jolle erilaisuus vihdoin olisi normia!!


Että tälläistä tällä kertaa. (Ja kaikki kuvat miehen työkamerassa...)