sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Missä minä olen onnellinen?

Onnellisuus. Mitä se on ja mistä sen löydän?

Tämä on ollut keskeinen kysymykseni jo jonkin aikaa. Pari vuotta sitten aloin mielestäni päästä kysymykseni ytimeen, mutta edelleen ilmassa leijaili myös paljon avoimia kysymyksiä.

Nuorena ajattelin olevan mahdollista löytää pysyvä onnellinen tila. En kuitenkaan onnellisuutta sen kummemmin miettinyt, vaan elämä kuljetti ja olin onnellinen. Minulla oli ihana perhe, eläimet, ystävät ja mahdollisuuksia. Sisälläni kuitenkin kyti tyytymättömyys. Rauhattomuus. Sidoin pikku hiljaa onneni liikkeeseen. Olin onnellisin ollessani matkalla. Ihan minne vain.

Maailmalla asuessani havahduin tunteeseen, että olinpa sitten juuri siellä missä kuvittelin olevani täysin onnellinen, en sitä siltikään ollut vaan kaipasin jonnekin muualle missä kuvittelin olevani onnellinen. Ja kun taas matkasin sinne missä luulin onneni asuvan, jatkoin matkaani taas.


Niinpä ajattelin täydelliseen onneen tarvittavan parisuhteen.Ja se kumppanini selvästi tulisi tekemään minusta täysin onnellisen. Kuherrusvuosien jälkeen kuitenkin sama levottomuus ja ihmettelevä olotila palasi, jolloin ajattelin olevan aika lapsen. Kaunis lapsi, tuo pysyvän onnen tuoja, saapui iloksemme ja minä uppouduin syvälle äitiyteen. Halusin olla juuri sellainen äiti, kun olin kuvitellut äitien olevan. Luovuin kaikesta minuudestani ja korvasin sen 100% äitiydellä. Muu maailma lakkasi olemasta ja lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnellinen, vaikken sitä heti itse huomannutkaan.

Monia tapahtumia seurasi asumusero ja paras ystäväni tuli käymään. Lentokentällä hän totesi: "mitä sä oot tehnyt itsellesi?". Yksi pieni kysymys sai minut havahtumaan ja katsomaan peiliin. Olin unohtanut kuka minä olen. Olin unohtanut kaikki ne pienet minuuden muut osa-alueet ja hylännyt ne äitiyden alle. Oli aika kaivaa ne taas esiin.

Seuraavan puolen vuoden aikana ymmärsin hyvin isoja asioita. Onnea ei voi sitoa toiseen vaan sen on löydyttävä itsestä. Tätä olen varmaan toitottanut jokaiselle, mutta minulle se on ollut hyvin merkittävä ymmärrys. Koko maailma on näyttänyt erilaiselta tämän ymmärryksen jälkeen. Ei voi ajatella niinkuin minä ennen - sinä olet minun kanssa ja teet minut onnelliseksi. Hyvä parisuhde on nykyajatteluni mukaan vain hieno lisä siihen onneen minkä itsestään löytää. Tämä puoli vuotta selvitti ajatuksiani myös monella muulla tapaa ja sen jälkeen päädyimme takaisin yhteen ja kaikki on ollut erilaista.

Tämän jälkeen olen kuitenkin jotenkin taas päätymään ajattelemaan, että olisinko onnellisempi jossain muualla? Varsinkin keväisin edelleen kaipaan ja kaihoan jonnekin. Pohdin ja punnitsen millaista olisi taas asua vaikkapa Turkissa.

SIKSI kun vihdoin sain mahdollisuuden päästä näkijä MILIN intuitiiviseen iltaan, päätin käyttää mahdollisuuteni kysyä häneltä tämän mieltäni askarruttaneen kysymyksen. Missä olen onnellinen? Olin edelleen kutakuinkin varma, että löytäisin maailmasta sen lokaation, josta se onni sitten pysyvästi löytyisi.

Mukaani iltaan otin työkaverini, jolla on pitkälti samanlainen elämänkatsomus kuin itsellänikin ja jolla myös oli asioita, joita hän halusi kysyä näkijältä. Tilaisuus järjestettiin pienessä Kalevan Tähdessä , jossa oli mielestäni tilaisuuteen sopiva henki. Me olimme odottavalla fiiliksellä mukana, kumpikin ensimmäistä kertaa näkijällä sekä mukana tälläisessä illassa. Paikalla oli noin 10 naista, joista työkaveriani laskematta en tuntenut. Lämmin henkinen Mili esittäytyi kaikille ja antoi meille laput, joihin saimme kirjoittaa mieltämme askarruttavat kysymykset. Laput laitettiin kulhoon ja ilta pääsi alkamaan.

Ensin Mili kertoi itsestään, näkijän lahjastaan ja työstään. Sen jälkeen hän alkoi yksitellen ottamaan kulhosta kysymyksiä ja käsittelemään niitä. Omani sattui tulemaan ensimmäiseksi ja pakko myöntää, että se lämmin tyyli millä Mili alkoi kertomaan asioita kysymykseeni liittyen sai minut herkistymään niin, että en saanut sanaakaan suustani. Tietämättä kenen kysymys oli hän kertoi kuinka olemme lapsuudessa muuttaneet paljon ja kuinka kysymys ei suinkaan ole mistään tietystä lokaatiosta vaan siitä onnen löytämisestä itsestään. Hän näki myös minun tulevan opiskelemaan (edellispäivänä olin jättänyt hakupaperit) ja suositteli vihdoinkin olemaan se kuka oikeasti olen, eikä se mitä muut minulta odottavat.Hän kysyi minulta myös onko minulla naisten ryhmä johon tukeutua ja vaikka siinä häkellyksissä en sitä muistanutkaan, kotona heti huomasin, että onhan minulla - kaksikin. Olin todella ihmeissäni, koska hän näki juuri ne asiat, jotka ovat varsinkin tämän kevään pyörineet mielessäni ja joihin olen etsinyt vastausta!

Tilaisuuden jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan vielä käymään asioita läpi muutaman paikalla olleen naisen kanssa. Olimme kaikki ällikällä - hänellä todella on lahja ja koimme saaneemme paljon mietittävää sekä monet myös apua tilanteisiinsa. Itse sain nimenomaan vahvistusta tälle elämänmuutokselleni mitä olen tässä jo keväästä asti työstänyt, mutta myös uuden oivalluksen siitä, että totta tosiaan - miksi kaihota minkään lokaation perään, eihän se se ydinkysymys olekaan. Sisimmässäni minäkin sen tiedän, mutta tarvitsin vain jonkun joka sen minulle suoraan sanoi.

Lämpimästi suosittelen teille pääkaupungissa liikkuville (tai Lontoossa asuville/käyville) Milin pitämiä iltoja, työpajoja tai yksityisvastaanottoja !


sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Kurkistus kaappeihin

Viime viikolla teimme miehen kanssa päätöksen, että hän jääkin kotimaahansa vähän suunniteltua pidemmäksi aikaa. En todellakaan tajua miksi emme moista ole enemmin edes tajunneet ajatella! Siis emmehän me ole tulleet turvapaikkaa tänne Suomeen hakemaan, emmekä myöskään omaa pakolaistaustaa, joten miksi ihmeessä mielessä ei ole edes piipahtanut ajatus pidemmästä oleskelusta miehen kotimaassa??? Kummallista.
Nyt en siis tarkoita sinne muuttoa - SIITÄ ON PUHUTTU KYLLÄSTYMISEEN ASTI- vaan ihan tuiki tavallista pidempää oleskelua. No, nyt siihen tuli oiva mahdollisuus, kun miehen eno Saksasta soitteli ja pyysi avaamaan hotellinsa kaudeksi. He eivät vaimonsa huonon kunnon vuoksi aio tänä kesänä tulla ollenkaan. Surku sinänsä. En osaa kuvitella elämää ilman tätä kovasti vanhenevaa sukupolvea ja nämä tälläiset poisjäämiset aina realisoivat ajantajuani.

Miehen bestikset ottivat tämän suunitelmamme raskaasti. VEIKKAAN, että hekään eivät ole ajatelleet tälläista pitkäkestoista kotimaahan jäämistä vaihtoehtona. No, perjantaina he tulivat vieraisille ja tuossa ne edelleen menevät peräkanaa sinne sun tänne. Itselleni on ollut oikeastaan mielenkiintoista huomata, että TODELLAKIN minä viihdyn kommuuneissa. Mitä enemmän ihmisiä sitä parempi! Vaikka välillä käytännön asioista räpätänkin, on oikeastaan aikamoisen mukavaa, kun ihmisiä on ympärillä riittämiin. Ja meillehän kaikki tulee aina päiviksi, viikoiksi tai kuukausiksi ihan jo välimatkojenkin takia.Siispä on selvästi parempi pitää tälläisestä kommuunielämästä kuin olla pitämättä ;-)

Kommuunielämä tarkoittaa, ainakin tänä viikonloppuna, tiskivuoria 3 tunnin välein. Mikäpäs olisi parempi ajankohta vilauttaa, Susan blogin innoittamana vähän astiakaappejani ;-) Itse myös olen aina rakastanut astioita. Teini-iässä olin niihin HULLUINA.Silloin ostin paljon kaikenlaista käyttötavaraa, jotka edelleen ovat varmassa tallessa vanhempieni kaapeissa. Nykyään rakastan astioita joissa on jokin juttu. Tyyleiltään astiani saavat olla joko tosi moderneja, värikkäitä tai retroja.

Here we go:

aikuistumisen merkiksi hommattu vitriini. pölypesäke.

Riihimäen lasin tzarina, yksinäinen Taika ja muistoja täynnä olevat retroni

Ikean iki-ihanat Dinerat Iittalan hotcoolien kaverina.

Riihimäen lasin Harlekiini, Nalbantoglun kahvikupit

Sekametelisoppa


Käyttölasit sulassa sovussa


Tiskikaapin uumenissa


Että näin. Suhtautumiseni astioihin on muuttunut aika radikaalisesti viimeisen viiden vuoden aikana. Ennen panttasin "parempia" vieraille ja muutenkin en välittänyt design tuotteista ollenkaan. Nyt olen kuullut suloisen kilahduksen päässäni ja omaan loputtoman unelmalistan, joissa ensimmäistä paikka pitelee tämä pieni ihanuus:

Tässäpä tämä paasaus tällä kertaa. Mielelläni kurkin muidenkin kaappeihin ;-)

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Uudet tuubit

Ainiin. Nyt se pelkäämäni tuubitus on ohi ja hyvin meni. Neljäs kerta toden sanokoot ja tuubit pitkään korvissa pysykööt !

Huonosti nukutun yön jälkeen suuntasimme Suomen terveystalolle niin, että olimme paikalla heti 8.00. Muutamat lomakkeet, minulle kenkien suojat jalkaan, ensilääkitys ja tadaa! Valmiita!

Naapuri sängyn unkarilainen perhe jännitti pienen tyttönsä ensimmäistä leikkausta (risat ja korvat), mutta poika rauhoitteli heitä kokemuksen syvällä rintaäänellä hyvin hellyyttävästi. Voi raasuja! - niin pieniä ja jo leikeltyjä!

8.30 tuli tuttu leikkaava lääkäri, jolle poika oli piirtänyt lahjaksi muutamat luurangot ja kummitukset. Hänellä oli kivasti aikaa istuskella sängyn vieressä niitä pojan kanssa tutkimassa ja esitellä uskomattoman hauskan anestesialääkärin - NUKKUMATIN - kuten hän lapsille ammatikseen esittelee. Heidän kanssaan olikin sitten helppo siirtyä leikkaussaliin. Nukkumatti antoi taas pojan ottaa itse kaasua ja vasta ihan lopussa pidimme hänestä kiinni hetken. Inhoan nukuttamista! Niin luonnotonta!

Puoleksi tunniksi pääsin katselemaan lehtivalikoimaa unkarilaisen perheen kanssa ja tutkimaan mieletöntä kahvitarjoilua. "Wienerkahvia vai chocokahvia?" - osoittautui päivän kinkkisimmäksi päätökseksi.

Hoitajat tulivat hakemaan puolen tunnin päästä, jolloin poika oli jo herännyt ja oksenteli rajusti. Olisi saanut nukkua kauemmin, jolloin ei niin kovaa pahoinvointia olisi välttämättä tullut.Siinä sitten katselimme Disneyn piirrettyjä sängyillä makoilleen, kunnes pahaolo helpotti, jätski ja pillimehu pysyi sisällä ja saimme luvan vaihtaa makoilupaikan kotisohvaksi. Kaikki lääkärit ja hoitajat tulivat hyvästelemään reippaan potilaan ja samalla saivat hyvin tyytyväiset asiakkaat. Parempaa hoitoa emme olisi voineet saada!

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Poikien välisestä ystävyydestä

Kun minä olin pieni, oli meitä kolme vahva tahtoista naista ja isäni perheessämme. Leikkejä sävytti barbien pitkät hiihtolomareissut olohuoneen viherkasvien alle (joita ei tietystikään saanut siivota viikkoon!) ja nukkevauvojen nukuttaminen omenapuiden alla. Kunnon hoivameininkiä siis! Isämme, pitkän linjan sotilasmestari, oli kiedottu tiukasti pikkusormiemme ympärille ja kalastusreissuja lukuunottamatta mitään äijämäistä ei ollut.

Siksipäs olikin melkoinen shokki, kun synnärillä 7 tunnin työnpäätteeksi näin jotain, mitä ei voinut tulkita muuksi kuin pieneksi pojaksi. Ensimmäinen fiilis oli rehellisesti: " VOI APUA! Mitä pojan kanssa tehdään?". Ja matka siitä eteenpäin on kyllä ollut uskomattoman mielenkiintoista seikkailua poikuuteen ja miehuuteen.  Aina, kun luulee nyt ymmärtävänsä huomaakin taas olevansa aivan hakoteillä. Tutkimusmatkani siis jatkukoot...

Tänään sohvalla, jotain hömppäsupersiirappiromanttistafilmiä katsoessani, huomasin  olevani nyt ainoa naiseuden edustaja perheessämme ja huomasin sen, ainakin hetkellisesti, olevan jopa ahdistavaa. 

Poika kutsui kaverinsa naapurista leikkimään ja tervehti heitä ovella : "Terve Järvinen, give me five!" ja sitten heittivät yläfemmat niin coolisti kuin 6 vuotiaat pikkujäbät nyt vain voi. Sen jälkeen alkoi mieletön fyysinen pukerrus ja pakerrus, kun vähän väliä piti jotain taistelua esittää normileikkien lomassa.

Toisena tarkkailun kohteena oli mies, jolla oli myös kaverit kylässä. Sama äijämeininki, mutta yläfemmat korvaantuivat poskisuukoilla tai otsan kopautuksella toisen otsaan. Molemmissa näissä miesporukoissa oli samoja elementtejä. Fyysistä kosketusta, toisen "lätkimistä". Jatkuvaa kilpailua ja vitsailua. Pojat rakensivat huippugormitisaaren, johon suunnittelivat lisäosat viimeisen päälle. Miehet asensivat yhdessä kunnon kaiuttimet parvekkeelle, johon majoittuivat jauhamaan politiikkaa ja vertailemaan kokemuksiaan Suomessa. 

Ja minä se vain ihastelin amerikkalaisen hömpän uskomattoman romanttista sankaria, joka ruusut kädessä ennätti sittenkin estämään rakkaansa maasta poistumisen. Ei taida taaskaan realiteetit kohdata fantasioita...

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Ihanuuksia

Olen viettänyt tammikuusta asti periaatteellisia nuukuuskuukausia, jotka myönnetään, myönnetään, tulivat tarpeeseen ja saivat havaitsemaan kuinka paljon turhaa sitä on tullutkaan ostettua. Vasta oikeastaan nyt tuntuu, että koti alkaa olla tasapainossa ja suurin osa turhuuksista on jatkanut matkaansa maailmassa. Nyt kuitenkin olen hurahtanut johonkin mitä minun on vain saatava!

Vai mitä olette mieltä seuraavista ihanuuksista:

Nämä ostokset olisivat perusteltuja!! Meillä kun valaisimina edelleen roikkuvat opiskelija-aikojen Ikea löydöt , jotka ovat vielä kellastuneet liian vahvoista lamppu valinnoista johtuen...
Eikö niin ?? ;-)

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Miesten mies

Sanotaan, että jokaisella naisella on jokin miestyyppi, joka vetää puoleensa.

No, nyt sitten olen monen vanhan naistenlehden, libressen ja facebookin testien kautta selvittänyt oman ihannemiestyyppini. HUOMIO!! - Tosi viralliset testit siis kyseessä ;-) !

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Hurmuri

Miehesi vahvoja puolia ovat sosiaaliset taidot ja hieno vaisto. Hän selviää tyylillä useimmista tilanteista. Ja mikä vielä tärkeämpää: hän tietää miten huomioida sinut. Luotettavuudessa ja täsmällisyydessä voi olla toivomista, mutta hän korvaa nämä puutteet hyvällä huumorintajulla. Hän on erittäin romanttinen, mutta ei erityisen kunnianhimoinen – mikä voi olla sekä haitaksi että hyödyksi. Hän arvostaa ystävyyssuhteita ja viettää paljon aikaa omien ystäviensä kanssa. Hän on yleensä urheiluhullu.

Paikkoja, joissa hänet voi tavata:
Bileet, kahvilat, kaupat (urheiluliike on aika varma valinta), kuntosali, tai kaverien kaverien kautta.

----------------------------------------------------------------------------------------------
Mitään yllättävää en omasta maustani oppinut. Ehkä tämä vastaus kuvastaa suunnatonta haluani hoivata, kasvattaa ja parantaa ...


Travis Mccoy

Athena

(kuvien alkuperät linkeissä)


Kuvia voisin lisäillä enemmänkin, mutta luulen että pääsitte jyvälle...??

Ripaus machoilua, äijäenergiaa ja sitä aitoa miehen hajua. Hippunen poikamaisuutta ja ilmeisesti kauhallinen sellaista hoivaviettiä herättelevää olemusta ... siinäpä se!!

Huoh!

Ja lienen olen onnekas, koska juuri ihannemieheni olen löytänyt... ? (no, olen olen :-D)


lauantai 5. kesäkuuta 2010

Lauantai

Vihdoin saapui odotettu viikonloppu. Viikko otti veronsa ja nukahdin muksun sänkyyn "ensimmäinen eläinkirjani" kädessä. (On muuten hyvä kirja niin lukijan kuin kuuntelijankin näkökulmasta!). Mies kertoi herätelleensä, mutta olin vain murissut vastaukseksi. Uskoako tuota - oli meinaan niin nautinnollisessa tähtiasennossa keskellä sänkyämme, kun vihdoin aamuyöstä sinne kömmin ;-)

Viime viikon työstressi päättyi kuumeettomaan keuhkoputkentulehdukseen. Ja bonuksena sain hengitystä varoessani kipeytyneet hartiat ja yläselän lihakset. Kerrassaan upea muistutus taas stressin vaikutuksesta ja siitä, että olisi oikeasti opittava kuuntelemaan itseään enemmän ja opittava viheltämään peli poikki ennen kuin elimistö siihen pakottaa. Joogaa on suositeltu jo yläasteesta lähtien, olisikohan syksyllä vihdoin siihen mahdollisuus?


Torstaina olin yhden ryhmän kanssa siirtolapuutarhalla. Aivan mahtava päivä! En ole ikinä ennen ymmärtänyt niiden ideaa - onnettoman pieni mökki 1km päässä omasta kodista... Nyt on pakko myöntää, että se alkoi valkenemaan minulle ja oli kerrassaan upeaa makoilla pienen mökin vintillä suurten ikkunoiden vieressä ja kuunnella sateen ropinaa! Mökkeily ylipäätään oli vähän uusi ilmiö maalta tänne kaupunkiin muuttaessa! Täällähän on kaikilla mökit ja niille mennään joka viikonloppu!


Perjantaina oli vuorossa lapsen korvatarkastus. Se viimeinen oljenkorsi ennen leikkausta. No, ensi viikon torstaina leikataan. Molemmat korvat ovat hyvin voimakkaasti alipaineiset ja lääkkeillä ei ole parantuneet. Eli neljäs putkitus. Putkitus on yleensä tuonut helpotuksen, joten ihan ok. Pitää vain vähän tuunailla korvasuojia tyylikkäämmäksi...


Loppuviikolla nautiskelimme olostamme auringossa ja siirryimme illallistamaan parvekkeelle. Parveke on edelleen ihan törkeässä kunnossa, kun ikkunaremontti alkaa tällä viikolla. Se tarkoittaa, että keittiön ja parvekkeen seinä rakennetaan kokonaan uudestaan, jonka vuoksi päätin olla laittamatta vielä uusia lököttelytuoleja paikoilleen. Toivottavasti ennätämme Turkkiin ennen rempan alkua...

Ja sitten vielä pian toteutuva unelma (vai esittelinköhän se jo ennemmin teille??). Ystäväni piirtämä tähtitatuointi, jonka otatan noin kymmenen senttiä vasemman ranteen yläpuolelle kahtena kappaleena. En malta odottaa.




keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Elämänohje


Yksi ohje on ylitse muiden. Olipas hyvä muistaa se juuri tänään !

Kun kaikki menee päin mäntyä, niin paista pannukakku!




Pihinää ja puhinaa

Yhtä pahalla tuulella jatkui tämäkin päivä. Jostain kumman syystä juuri nyt, keskellä kauneinta kesää, tunnun saavan opetuksia elämästä joka taholta. Ja opetukset eivät ole olleet positiivisia.

1. Ei ole mitään väliä, että tiedät jonkin asian toimivan ja tuottavan tuloksia, jos ne tulokset eivät näy kaupungin budjetissa. Sillä vain rahalla on merkitystä. Aivan sama mitä yrität piipertää, jos puolustettavasi on vain maahanmuuttaja. Hajoita ja hallitse! Osoita alaisillesi, että sinullapas on valtaa. Niin se menee, vaikka muuta halusin uskoa.

2. On tärkeää, ettet tallo kenenkään asteikossa ylempänä olevan varpaille. Missään asiassa. Siksi pienetkin asiat on hyvä kierrättää kaikilla johtoportailla. Tässä asiassa rahaa ja aikaa ei toki lasketa, sillä kaikkien on hyvä oppia ja muistaa nämä "nykyajan" kastit.Hyshys hiljaa, jos et ole samaa mieltä...

3. Sinä, "asiantuntija", olen kentän kanssa hyvää pataa ja niinpä sinä saat olla se, joka kentälle saat kertoa nämä uusimmat uudistukset. Ja tokihan muistat kertoa neutraalisti ja uskoa muutoksen olevan vain hyvästä.

4. Älä kirjoita kirjelmää, älä valita.Millään et voi vaikuttaa. Yritä suhtautua muutoksiin positiivisesti ja miettiä miten voisit uudet resurssit parhaiten hyödyntää. Ota työ työnä ja älä mieti liikaa. (näin varmaan teenkin, mutten ihan vielä tänään...)

Siinäpäs sitä tämän viikon opit. Onko kumma, jos on vähän motivaatio hakusessa ja "ura" mietinnän alla?  Raha, raha, raha. Sillä se maailma pyörii. Voi surku!

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Bläääh

Tänään on taas ollut päivä, jolloin on voinut huomata olevansa pienen pieni nappula tässä pelissä nimeltä "MAAILMA". Mikä on minun mahdollisuus vaikuttaa? Varsinkin, kun en ole varma edes tämän pelin säännöistä. Mikä on tämän pelin tarkoitus? Kenen peli tämä on?

Israel teki mitä teki. Nyt muut maat valmistautuvat omaan pelivuoroonsa. Ja sitten taas on Israelin vuoro. Enttententten teelikamentten. Milloin me olemme maalissa? Kuka päättää tämän pelin? Olemmeko varmoja, että tunnemme tämän pelin säännöt? Itsestäni tuntuu, että tähän liittyy nyt asioita, joita ei pienen pienelle pelinappulalle kerrota ja joka ei niin ollen kokonaisuutta voi ymmärtää. Joka tapauksessa mielen vetää surulliseksi koko tapaus - väkivalta tuntuu olevan aina se ratkaisu ja historiastahan emme opi yhtään mitään.

Ehkä liian uutisvuodon uhrina tai kenties muuten vaan väsymystä tuntien oli tänään minulla kunnon kiukuttelupäivä. Uhriksi valitsin sopivasti mieheni, joka ei ollut huonoksi onnekseen toiminut haluamallani tavalla tänään. Sorry vaan. En vaan nyt jaksanut perusasioista muistutella. Joskus edes voisi jotain tehdä silleen oma-aloitteellisesti, vaikka sairaan lapsen hoitsuna joutuukin olemaan.

Ja se sairastava lapsi. Pakkoko noiden poikienkin on aina vaan leikkiä sotaa? Miksei välillä vaikka rauhaa? Ja miksi se taisteleminen on niin verissä? Aina pitää olla testaamassa toisen vahvuutta, painia tai taistella. Eipä sitä äiti voi muuta kuin ohjata harrastuksiin, jossa saa olla fyysinen ja lukea illat pitkät opettavaisia tarinoita rauhaisesta maailmasta. Siinäpä sitä unelmaa.



Ehkä huomenna taas parempi päivä?