Israel teki mitä teki. Nyt muut maat valmistautuvat omaan pelivuoroonsa. Ja sitten taas on Israelin vuoro. Enttententten teelikamentten. Milloin me olemme maalissa? Kuka päättää tämän pelin? Olemmeko varmoja, että tunnemme tämän pelin säännöt? Itsestäni tuntuu, että tähän liittyy nyt asioita, joita ei pienen pienelle pelinappulalle kerrota ja joka ei niin ollen kokonaisuutta voi ymmärtää. Joka tapauksessa mielen vetää surulliseksi koko tapaus - väkivalta tuntuu olevan aina se ratkaisu ja historiastahan emme opi yhtään mitään.
Ehkä liian uutisvuodon uhrina tai kenties muuten vaan väsymystä tuntien oli tänään minulla kunnon kiukuttelupäivä. Uhriksi valitsin sopivasti mieheni, joka ei ollut huonoksi onnekseen toiminut haluamallani tavalla tänään. Sorry vaan. En vaan nyt jaksanut perusasioista muistutella. Joskus edes voisi jotain tehdä silleen oma-aloitteellisesti, vaikka sairaan lapsen hoitsuna joutuukin olemaan.
Ja se sairastava lapsi. Pakkoko noiden poikienkin on aina vaan leikkiä sotaa? Miksei välillä vaikka rauhaa? Ja miksi se taisteleminen on niin verissä? Aina pitää olla testaamassa toisen vahvuutta, painia tai taistella. Eipä sitä äiti voi muuta kuin ohjata harrastuksiin, jossa saa olla fyysinen ja lukea illat pitkät opettavaisia tarinoita rauhaisesta maailmasta. Siinäpä sitä unelmaa.
Ehkä huomenna taas parempi päivä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti