Tämä on ollut keskeinen kysymykseni jo jonkin aikaa. Pari vuotta sitten aloin mielestäni päästä kysymykseni ytimeen, mutta edelleen ilmassa leijaili myös paljon avoimia kysymyksiä.
Nuorena ajattelin olevan mahdollista löytää pysyvä onnellinen tila. En kuitenkaan onnellisuutta sen kummemmin miettinyt, vaan elämä kuljetti ja olin onnellinen. Minulla oli ihana perhe, eläimet, ystävät ja mahdollisuuksia. Sisälläni kuitenkin kyti tyytymättömyys. Rauhattomuus. Sidoin pikku hiljaa onneni liikkeeseen. Olin onnellisin ollessani matkalla. Ihan minne vain.
Maailmalla asuessani havahduin tunteeseen, että olinpa sitten juuri siellä missä kuvittelin olevani täysin onnellinen, en sitä siltikään ollut vaan kaipasin jonnekin muualle missä kuvittelin olevani onnellinen. Ja kun taas matkasin sinne missä luulin onneni asuvan, jatkoin matkaani taas.
Niinpä ajattelin täydelliseen onneen tarvittavan parisuhteen.Ja se kumppanini selvästi tulisi tekemään minusta täysin onnellisen. Kuherrusvuosien jälkeen kuitenkin sama levottomuus ja ihmettelevä olotila palasi, jolloin ajattelin olevan aika lapsen. Kaunis lapsi, tuo pysyvän onnen tuoja, saapui iloksemme ja minä uppouduin syvälle äitiyteen. Halusin olla juuri sellainen äiti, kun olin kuvitellut äitien olevan. Luovuin kaikesta minuudestani ja korvasin sen 100% äitiydellä. Muu maailma lakkasi olemasta ja lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnellinen, vaikken sitä heti itse huomannutkaan.
Monia tapahtumia seurasi asumusero ja paras ystäväni tuli käymään. Lentokentällä hän totesi: "mitä sä oot tehnyt itsellesi?". Yksi pieni kysymys sai minut havahtumaan ja katsomaan peiliin. Olin unohtanut kuka minä olen. Olin unohtanut kaikki ne pienet minuuden muut osa-alueet ja hylännyt ne äitiyden alle. Oli aika kaivaa ne taas esiin.
Seuraavan puolen vuoden aikana ymmärsin hyvin isoja asioita. Onnea ei voi sitoa toiseen vaan sen on löydyttävä itsestä. Tätä olen varmaan toitottanut jokaiselle, mutta minulle se on ollut hyvin merkittävä ymmärrys. Koko maailma on näyttänyt erilaiselta tämän ymmärryksen jälkeen. Ei voi ajatella niinkuin minä ennen - sinä olet minun kanssa ja teet minut onnelliseksi. Hyvä parisuhde on nykyajatteluni mukaan vain hieno lisä siihen onneen minkä itsestään löytää. Tämä puoli vuotta selvitti ajatuksiani myös monella muulla tapaa ja sen jälkeen päädyimme takaisin yhteen ja kaikki on ollut erilaista.
Tämän jälkeen olen kuitenkin jotenkin taas päätymään ajattelemaan, että olisinko onnellisempi jossain muualla? Varsinkin keväisin edelleen kaipaan ja kaihoan jonnekin. Pohdin ja punnitsen millaista olisi taas asua vaikkapa Turkissa.
SIKSI kun vihdoin sain mahdollisuuden päästä näkijä MILIN intuitiiviseen iltaan, päätin käyttää mahdollisuuteni kysyä häneltä tämän mieltäni askarruttaneen kysymyksen. Missä olen onnellinen? Olin edelleen kutakuinkin varma, että löytäisin maailmasta sen lokaation, josta se onni sitten pysyvästi löytyisi.
Mukaani iltaan otin työkaverini, jolla on pitkälti samanlainen elämänkatsomus kuin itsellänikin ja jolla myös oli asioita, joita hän halusi kysyä näkijältä. Tilaisuus järjestettiin pienessä Kalevan Tähdessä , jossa oli mielestäni tilaisuuteen sopiva henki. Me olimme odottavalla fiiliksellä mukana, kumpikin ensimmäistä kertaa näkijällä sekä mukana tälläisessä illassa. Paikalla oli noin 10 naista, joista työkaveriani laskematta en tuntenut. Lämmin henkinen Mili esittäytyi kaikille ja antoi meille laput, joihin saimme kirjoittaa mieltämme askarruttavat kysymykset. Laput laitettiin kulhoon ja ilta pääsi alkamaan.
Ensin Mili kertoi itsestään, näkijän lahjastaan ja työstään. Sen jälkeen hän alkoi yksitellen ottamaan kulhosta kysymyksiä ja käsittelemään niitä. Omani sattui tulemaan ensimmäiseksi ja pakko myöntää, että se lämmin tyyli millä Mili alkoi kertomaan asioita kysymykseeni liittyen sai minut herkistymään niin, että en saanut sanaakaan suustani. Tietämättä kenen kysymys oli hän kertoi kuinka olemme lapsuudessa muuttaneet paljon ja kuinka kysymys ei suinkaan ole mistään tietystä lokaatiosta vaan siitä onnen löytämisestä itsestään. Hän näki myös minun tulevan opiskelemaan (edellispäivänä olin jättänyt hakupaperit) ja suositteli vihdoinkin olemaan se kuka oikeasti olen, eikä se mitä muut minulta odottavat.Hän kysyi minulta myös onko minulla naisten ryhmä johon tukeutua ja vaikka siinä häkellyksissä en sitä muistanutkaan, kotona heti huomasin, että onhan minulla - kaksikin. Olin todella ihmeissäni, koska hän näki juuri ne asiat, jotka ovat varsinkin tämän kevään pyörineet mielessäni ja joihin olen etsinyt vastausta!
Tilaisuuden jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan vielä käymään asioita läpi muutaman paikalla olleen naisen kanssa. Olimme kaikki ällikällä - hänellä todella on lahja ja koimme saaneemme paljon mietittävää sekä monet myös apua tilanteisiinsa. Itse sain nimenomaan vahvistusta tälle elämänmuutokselleni mitä olen tässä jo keväästä asti työstänyt, mutta myös uuden oivalluksen siitä, että totta tosiaan - miksi kaihota minkään lokaation perään, eihän se se ydinkysymys olekaan. Sisimmässäni minäkin sen tiedän, mutta tarvitsin vain jonkun joka sen minulle suoraan sanoi.
Lämpimästi suosittelen teille pääkaupungissa liikkuville (tai Lontoossa asuville/käyville) Milin pitämiä iltoja, työpajoja tai yksityisvastaanottoja !
Mä en varmaan pystyisi edes menemään tuollaiseen tilaisuuteen, alkaisin itkeä vollottaa heti ovella ja sitten hävettäisi :/ Mutta oikeastaan kyllä nimenomaan nyt kaipaisin jotakin tuollaista ulkopuolista ihmistä auttamaan elämän suunnan hakemisessa. Jaa-a. Vaikeaa tämä elämä toisinaan.
VastaaPoistaOlet oikeassa.Ei kukaan voi elaa toisen kautta.Kylla oman itsensa tunteminen on niin tarkea asia.Mutta unohtuvainen kyllakin.İtseaan saa valilla pudistella niskasta,ja tutkiskella asioita perinpohjin.
VastaaPoistaViela enemman nama asiat ovat pinnalla,kun aioliitto on kahden kulttuurin.Ja siina vaiheessa,kun ollaan asuttu myös kahdessa maassa,niin saattaa tulla ristiriitoja.
Me ollaan asuttu muutamaan kertaan Suomessa,ja joka kerran on minulla siella ollut tunne,etten kuulu Suomeen.
Nyt taalla Turkissa ei ole tullut tunnetta,etta pitaisi lahtea Suomeen.Kuulun nahtavasti tanne.
Miehella on valilla edelleen ristiriitaisuutta naitten kahden maan valilla.
On ihana tunne,kun voi olla paikoillaan.
Mutta olen sita mielta,ettei elamassa sita taydellista onnellisuutta olekkaan.Onnellisuuteenkin kuuluu vaikeita aikoja,seka kriiseja.
İhania kesapaivia sinulee.
Sitä piti vielä sanoa, että ihanaa, kun joku täällä (blogimaailmassa) myöntää suoraan, että avioliitossa turkkilaisen(kin) kanssa voi olla ongelmia, eikä heti ole välttämättä kyse siitä, että mies on väärä! Välillä on tullut vähän sellainen olo, että koko elämän tästä ikuisuuteen pitää olla yhtä auringonpaistetta vaan, jos unelmien turkkiprinssi on saatu satimeen ;)
VastaaPoistaHyvä postaus. Itsestä tuntuu, että juuri nyt haluaisin tehdä/muuttaa montakin asiaa, mutta en voi. Kaikki kun ei ole aina vain MINUSTA kiinni.
VastaaPoistaItse luulin, että nelikymppisenä on jo täysin sinut itsensä kanssa ja tietää mitä haluaa. Ei se ihan niin ole!
Mitä onneen tulee, niin tuskin sitä täydelleistä olotilaa onkaan, mutta kuin lomalla..
Hyvää kesää sinulle!
II - suosittelen tuollaista tilaisuutta (tai vaikkapa yksityisvastaanottoa). Siellä oli tosi luottavainen henki ja nolostua ei tarvinnut. Taidettiin kaikki olla enemmän tai vähemmän herkkiksinä. Itse olen seuraavaksi kiinnostunut päivistä, joita Mili pitää. Luulen, että saisin niistä paljon tähän itseni kuuntelun polulle.
VastaaPoistaSateenkaari- Sepäs se juttu onkin, minkä olen vasta hiljattain alkanut sisäistämään. En myöskään usko stabiiliin onneen vaan lähinnäkin The Lighthouse Familyn sanoin "climbs of happiness". Onnen kimpaleisiin, hetkellisiin onnen välähdyksiin. Ja nykyään uskon, että juuri se, että löydän itsestäni kyvyn olla onnellinen (-tai annan itselleni olla luvan olla onnellinen) auttaa minua keräilemään niitä onnen hetkiä ympäriltäni.
Ii- Voi kuule, ainakin minusta välillä tuntuu, että avioliitossa turkkilaisprinssin kanssa on ongelmat potenssiin kolme. On ne jokaiseen avioliittoon ja parisuhteeseen kuuluvat (unohtamatta henkilökohtaisia kriisejä ja kasvuja), sitten plussana vielä kulttuurieroihin liittyvät ja sokerina pohjalla vielä tämä kahden maan loukku. Haaste ja mahdollisuus samassa paketissa.
Tosin olisihan se huomattavasti helpompaa syyttää joko sitä miestä kaikesta tahi olla katsomatta peiliin :-D
Vihreäniitty- Minusta tuntuu, että olen ollut elämässäni varmimpana 16 vuotiaana! Silloin taisin tietää kaiken mitä tiedettävissä on ! Mitä vanhemmaksi elän sitä vähemmän huomaan tietäväni. Ja itseni löytämisessä olen vasta hyvin alussa...
VastaaPoistaMili puhui tilaisuudessa myös mainitsemastasi "mutta en voi"-asiasta monelle. En valitettavasti muista tarkalleen hänen sanojaan, mutta jos ymmärsin hänen pointtinsa oikein hän tarkoitti, että joskus emme huomaa kaikkia mahdollisuuksia ja emme katso mahdollisuuksiamme tarpeeksi laajasti.
Ihanaa kesää myös teille!
Kun itse voi hyvin, niin koko maailmakin tuntuu mukavammalta matkakumppanilta -jotain matkaahan tässä koko ajan tehdään, vaikka välillä paikallaan polkienkin. Avoimia ajatuksiasi on mukava lukea, herättelee miettimään omiakin näkemyksiä asioista.
VastaaPoistaHaaste ja mahdollisuus samassa paketissa, hyvin tiivistetty!