Vanhemmat haluavat myydä lapsuuden kodin. Sen ainoan pysyvän kiinnekohtani tässä maallisessa maailmassa. Kuten arvata saatatte, en millään haluaisi. Minusta heidän tulisi asua siinä iänkaiken, että minulla pysyisi jokin turvallisuuden tunne tässä elämässä. Herrgud, sehän on minun lapsuudenkoti!! No, okei. Tajuan itsekin sen olevan itsekästä ja siksi en ole itseäni ääneen edes ilmaissut, mutta siis tuo on tarkalleen se mikä on mielessä liikkunut!! Hirmu ajattelevaisesti he ovat pyytäneet meitä miettimään muuttoa takaisin kotoseudulle, mutta vaikka sitä olemmekin miettineet, niin kyllä se edelleen tuntuu mahdottomalta. Mutta silti he eivät saisi sieltä pois muuttaa...
Vanhempainillassa nousi keskusteluun tuleva KOULUUN hakeminen. Miten minun pienestä poika vauvastani on muka yhtäkkiä tullut reipas eskarilainen, jonka koulua tulisi NYT jo miettiä. En minä ole valmis noudattamaan koulun säännöllisyyttä ja loma-aikatauluja! En minä ole valmis kohtaamaan koulumaailmaa vaikka eskarilaiseni jo olisikin!! Ja miten taas voidaan olettaa näin epäkypsän vanhemman osaavan tehdä niin isoja valintoja kuin KOULU!
Jos löytäisin Alladinin taikalampun, vieno toiveeni olisi saada kaikki kellot seisautettua. Voisin kerrankin keskittyä nauttimaan siitä hetkestä. Säilyttää kaiken juuri niinkuin ne tällä hetkellä ovat. Onnellisesti.
Eräs ystäväni menetti äitinsä. Ihan tuosta vaan. Varoituksetta. Yksi silmänräpäys, "Bling". Ja äitiä ei enää ole. Se sai minut miettimään kuinka itse varmasti, liioittelematta, sekoaisin vastaavan menetyksen edessä. Kuinka valtava olisi se ikävä ja miten ikinä sen kanssa voi oppia elämään. Silti luopuminen on osa elämää. Pienenä tyttönä rakastin vanhojen mummojen luona kahvittelua, muistan 60 vuotta leskenä eläneen mummon sanat, kun pelkäsin menettäväni hänet. Hän sanoi; "Voi kuule tyttö. Tässä iässä sitä on jo saattanut haudan lepoon kaikki ystävät, miehen ja tyttären. Ei tässä ole enää mitään pelättävää.". Jo ajatuksen tasolla se kauhistuttaa - luopuminen on osa elämää. En todellakaan ole edelleenkään sinut asian kanssa ja jo menettemiänikin rakkaita ikävöin päivittäin paljon.
Tässä lopussa muutama otos viime viikoilta.
Mahtavia pilvibongauksia
Kotileipurin kokeellisen keittiön tuloksia
Poitsun leffailta
Ja minun sekä murujen joka iltainen Salkkari hetki ;-)
Tiedan,ja ymmarran tuntemuksesi.Olenhan elamassani lapikaynyt nuo kaikki.
VastaaPoistaTiedan senkin,etta tulevia asoita on turha pelata ja ei kannata menna asioiden edelle.
Jokainen kokemus(hyva taikka huono) on otettava vastaan silloin,kun se on ajankohtainen.
Etka ole ollenkaan huono aiti.
Useinhan on niin,etta ihmisen ikaannyttya ja perekoon pienennyttya on aika paastaa irti siita ison asunnon asumisesta.Ei ehkapa jaksa siivota ja muuten sita hoitaa.Ja moni alkaa kaipaamaan pienempaa tilaa.se pienempi on ehkapa kodikkaampikin,kun ei ole niita asujiakaan paljoa.
paasta sinakin irtiş,ja ole mukana suunnittelemassa vanhempiesi kanssa heidan uutta tulevaisuuttaan ja uutta kotiaan.Heilla on siihen oikeus.Melkein jokainen meista lahtee siita lapsuudenkodista omaan elamaamme.Siella vietetyt hetket sailytamme muistoissamme.
İhanaa viikonloppua,ystavain
En osaa ajatella edes, että mulla olisi jäljellä joku lapsuudenkoti, kun äitini on aina ollut kerrostalossa vuokralla ja asunut milloin missäkin. Mutta kyllä sekin oli surullista, kun kesämökki myytiin, vaikkei se ollut äidillä käytössä kuin muutaman vuoden. Ehdin jo kiintyä :/
VastaaPoistaKiitos kommenteistanne!! Myös me asuimme monessa kodissa lapsena ja vaihdoimme kouluakin 3 kertaa. Aikuisiällä muuttoja on niin lukuisia, etten edes itse pysy perässä. Ehkä juuri sen takia olen niin kiintynyt viimeiseen lapsuudenkotiini. Ehkä joukossa on myös lapsuuden paikkakunnan hyvästelyä, koska se katkaisee tavallaan suhteen myös sinne. No, kuinka vaan, tottakai autan porukoita uuden etsimisessä ja kaikkeen siihen liittyvässä. Kunhan teille nyt naputan sisimpiä tuntoja ;-)
VastaaPoistaEn ikinä ole ollut hyvä muutoksissa. Hetkessä elämisen opettelukin on vauvan tossuissa. En ole sinut vanhemisen kanssa enkä myöskään luopumisen. Vaikka allekirjoitan Sateenkaari kommenttisi siitä, että asiat tulee ottaa kerrallaan, huomaan, että läheisistä luopuminen on sellainen pelko, joka löytyy sisältäni melko pinnasta. Ja siihen liittyen se, kuinka pelottava asia onkaan että vanhemmat, ne ikiomat turvaverkkoni, ovatkin nyt vanhenemassa ja tulevat yhä enemmän olettamaan, että minä olen osa heidän turvaverkkoa.
Ehkä tämä kaikki liittyy isoksi kasvamiseen. Siinäkin olen kerrassaan surkea.
PS. Aivan raivostuttavaa nämä kirjaisimet!! En pysty vaikuttamaan siihen minkä kokoista teksti on, vaikka yritän sitä vaihdella jne. Kuvien lataaminen on hyvin nihkeää ja videot eivät onnistu. Vinkkejä otetaan vastaan!
Minulla onnistuu kuvien lataaminen hyvin,mutta video ei toimi.Muutenkin on bloggeri tökkinyt viime aikoina.
VastaaPoistaMina otan kaikki kuvat,mita aion kayttaa postauksessa kerralla,ja lataan ne postaukseen kaikki samaan aikaan.Sitten vaan tekstia valiin.Ne menevat blogiin siina jarjestyksessa,missa olet ne ottanut kansdiosta.Ainakin minulla.
Äitini on jo vanha, joten tiedän että lapsuuden kodista luopuminen on vain ajan kysymys. Se tuntuu pahalta, sillä muutimme sinne kun olin 4v. Jokainen miestä tarvitsee jonkun paikan, jossa on ankkuri tukevasti pohjassa. Ja ankkurin ylösvetäminen sattuu, vaikka järki sanoo, että näin pitää tehdä. Sydän ei tunne samoin.
VastaaPoistaMeidän kesämökki myytiin viisi vuotta sitten. Äiti ei jaksanut pitää siitä enää huolta, ja minä vietin siellä vain pari viikko kesässä. Olisi ollut väärin vaatia, että sitä eí saa myydä. Edelleen näen unia, että olemme siellä ja uudet omistajat ovat tulossa ja äiti vaan sanoo, että kyllä täällä saa olla. Kaverini kertoi ihan samaa, hän näkee myydystä lapsuudenkodistaa ihan samanlaisia unia.
Lasten kasvamista pohdin viime viikolla. Nuorempi täytti 10 ja isompi sanoi, että saattaa mennä Skotlantiin ýliopistoon, koska sinne on helpompi päästä. Tunsin itseni vanhaksi. En kaipaa vauva-aikoja ja olen iloinen, että pojat kasvavat ja miehistyvät. Joskus vaan tulee mieleen, että mihin nämä vuodet ovat menneet. On niin vaikeaa pystähtyä hetkeen, kaiken kiireen keskellä. Nauttia vain siitä mitä tapahtuu juuri nyt.
Meillä on ollut aika rankaa viimeiset kaksi vuotta, ja yhden asian olen oppinut. En enää suunnitele kovin pitkälle eteen päin.
Toisaalta kaipaa jo omia juttujakin. Viimeiset 15 vuotta kaikkien muiden jutut ovat menneet ominen juttujen ohi. Ehkä kohta on minun vuoro.
Sateenkaari- juuri tuo kuvien väliin kirjoittaminen sekoittaa tekstin. Pitäisi varmaan kirjoittaa vain yhdelä fontilla ja samalla koolla, niin voisi onnistua. Välillä ihan tekniset vaikeudet turhauttavat niin, ettei tule sitten kirjoiteltua mitään.
VastaaPoistaVihreäniitty - Samantapaisia asioita olen tässä joutunut miettimään paljon. Toisaalta nautin hurjasti pojan kasvusta ja esimerkiksi kuukausi sitten teimme interrail-suunnitelman, joka on tarkoitus toteuttaa kahden vuoden päästä. Uudet asiat, mitä pojan kasvu tuo elämään ovat ihania, mutta samalla minusta tuntuu etten vielä ole valmis luopumaan "lapsiarjesta" eli mietin kovasti myös toista lasta. Mutta tässäkin taas jahkaan ja jahkaan, koska kuten sanoin elämä on toisaalta nyt helppoa eskarilaisen kanssa ja olemme juuri päässeet taas matkustelemaankin enemmän entiseen tyyliin. Mies yhtyy jahkailuun.
Äitini muuten kertoi, että meidän muuttaessa entisestä talostamme tähän lapsuudenkotiin, se oli yhtä vaikeaa minulle silloin 10-vuotiaana kuin siitä luopuminen on nyt. Olin kuulemma kokenut, että hylkäsimme vanhan maalaistalon uuden tiilikasan takia ja voihkinut sitä koko syksyn. Silloin tosin lisäsi tuskaa kaikista eläimistä luopuminen.
Nyt kun mainitsit myös tuon paikkakunnasta luopumisen niin ymmärrän vielä paremmin. Onneksi äitini (ja muu sukuni) asuu yhä samalla paikkakunnalla. Niin paljon kuin nuorena inhosinkin siellä asumista, niin nykyään kotipaikkani on rakas ja olen jopa harkinnut sinne takaisin muuttoa. Rakas Porvoo!
VastaaPoista