On ne vaan niin ihania. Niiden puuhastelua voisi todellakin seurata monta tuntia.
Kuik kuik.
Muutama hyppy.
Kuik kuik.
Mikä ihana ylläri - heinän korsi maassa.
Kuik kuik.
Papana jana.
Kuik kuik.
Kolinkolin - kipot putoilee.
Kuik kuik kuik kuik.
Älä tule liian lähelle. Mä syön tämän korren.
(sori videon laatu -kännykällä kuvattu)
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
lauantai 18. syyskuuta 2010
Normiviikko
Nyt sitten on arki ahmaissut mukaansa ja rutiinit on ne, jotka kuljettavat läpi synkeän syksyn.
Inhoan rutiineja ja jos olisin lapseton, sinkkunainen (mikä ihastuttava ajatus, näin suursiivouksen keskellä ;-) )olisin varmastikin hyvin rutiiniton ja mahdollisesti boheemihko. Näinä kuutena äitiyden vuotena olen kuitenkin oppinut luottamaan arkisiin rutiineihin ja jopa myönnän niiden olevan oivallisia. Ne vain kuljettavat mukanaan huomaamattomasti, eikä siinä ennätä mukana paljon vikistä...
Viikko oli täyttä työtä. Keskiviikko illalla jo itkeä pirautin, etten jaksa perjantaihin. Onneksi oli vertaistukea saatavilla ja itkeä pirautettiin sitten yhdessä. Hullun hommaa, mutta vielä on toivoa tulevaan ja sellaista naivistista uskoa. Ilmoiduttiin mielenkiintoiseen koulutukseen (monikulttuurinen identiteetti) ja sovittiin yhteinen työpäivä. Kummasti helpotti!
Tiistaina alkoi muksun tämän syksyn harrastus. Ensimmäistä kertaa annoin ihan itse valita ja hän valitsi Sport Academyn sekä taekwondon. Ensimmäinen alkoi siis nyt ja jälkimmäinen ensi tiistaina. Niin sitten 3 vuoden tanssikoulu jäi taakse... niisk! No, ehkä hän vielä innostuu joskus tulevaisuudessa...
Marsut ovat lunastaneet paikkansa perheessämme. Ne vain on NIIIIN ihania!! Mussukat ovat kotiutuneet ja heillä on nyt häkin ovi aina auki meidän ollessa kotona. Häkin sisustusta vähän muuteltiin kokeilujen pohjalta, mutta lopulta poistin kokonaan toisen yläkerran ja riippumaton. Oli liian ahdasta. Nyt siis on heille tärkeä oma kotikolo, jonka päällä on yläkerta (jonka maalasin limeksi), sitten on heille tärkeä tyyny ja sitten vapaapääsy jaloittelemaan huoneeseen. Edwin on selvästi se joka näyttää rohkeasti ja uteliaasti tien. Irwin sitten seurailee perässä ja odottaa kulman takana käykö Edwinille kuinkaan. Molemmat viihtyvät sylissä ja tykkäävät salkkareista ;-)
Keskiviikkona suuntasimme Itikseen täyttämään varastot turkkilaisilla herkuilla. Vannoimme ja lupasimme, että tällä kerralla ei mene överiksi ja rauhassa valikoimme vain tarpeelliset. Ja kuinkas sitten kävikään? Överiksi meni ja kassalla hävetti. Kaksin kannoimme kaikki muovipussit ja vielä sittenkin unohdimme 10kg kanansiivet, joita myyjättäret sitten juoksuttivat sateessa peräämme. Lopuksi vielä Halal-kaupasta lehmän kieltä, lehmän sydäntä, suolia, jne. ja erittäin tyytyväisinä kotimatkalle. Melkoinen takapakki tähän "downsiftingiin"... täydellinen ahneuskohtaus!!
Loppuviikolla sitten tehtiinkin vähän ruokaa ja kutsuttiin kavereita syömään. Syksyn pimenevässä illassa vietettiin viimeiset viralliset "nargile"-illatkin. Vesimeloonisauhut ja maailmanparannus. Ihana rentoutus verrattuna alkuviikkoon.
Eilen aloitettiin viikonloppu rutiinien mukaisesti uimahallilta. Taas koko lastenallas käytössämme! Leikimme "Keksijä Kallea", mikä on poitsun keksimä leikki. Siinä vuorotellen keksittiin tehtävä, joka tuli altaassa suorittaa. Lähinnä sukelteluja ja tavaroiden pohjasta noutamista. Mummojen kanssa saunassa pohdimme mihin tämä nykymaailma onkaan menossa, kun koulutkin siirtyvät täysin sähköisiin järjestelmiin. Ihanat ruttuiset mummot. Rutistettu määrä puhdasta elämänkokemusta ja viisautta.
Kotona alakerran yyhooiskä yllätti ja otti kaikki talon pojat ideoimaansa poikakerhoon. Miten mahtava ylläri!! Niin sai mammat tehdä rauhassa perjantaisiivouksen ja pojilla oli hauskaa! Täytynee leipoa pullaa tai jotain kiitokseksi...
Tänään vaihdoin vielä matot ja verhot. Eilen aloitin kynttiläkauden. Nyt loppu viikonloppu menee vain lökötellessä. En aio tehdä yhtään mitään...
Inhoan rutiineja ja jos olisin lapseton, sinkkunainen (mikä ihastuttava ajatus, näin suursiivouksen keskellä ;-) )olisin varmastikin hyvin rutiiniton ja mahdollisesti boheemihko. Näinä kuutena äitiyden vuotena olen kuitenkin oppinut luottamaan arkisiin rutiineihin ja jopa myönnän niiden olevan oivallisia. Ne vain kuljettavat mukanaan huomaamattomasti, eikä siinä ennätä mukana paljon vikistä...
Viikko oli täyttä työtä. Keskiviikko illalla jo itkeä pirautin, etten jaksa perjantaihin. Onneksi oli vertaistukea saatavilla ja itkeä pirautettiin sitten yhdessä. Hullun hommaa, mutta vielä on toivoa tulevaan ja sellaista naivistista uskoa. Ilmoiduttiin mielenkiintoiseen koulutukseen (monikulttuurinen identiteetti) ja sovittiin yhteinen työpäivä. Kummasti helpotti!
Tiistaina alkoi muksun tämän syksyn harrastus. Ensimmäistä kertaa annoin ihan itse valita ja hän valitsi Sport Academyn sekä taekwondon. Ensimmäinen alkoi siis nyt ja jälkimmäinen ensi tiistaina. Niin sitten 3 vuoden tanssikoulu jäi taakse... niisk! No, ehkä hän vielä innostuu joskus tulevaisuudessa...
Marsut ovat lunastaneet paikkansa perheessämme. Ne vain on NIIIIN ihania!! Mussukat ovat kotiutuneet ja heillä on nyt häkin ovi aina auki meidän ollessa kotona. Häkin sisustusta vähän muuteltiin kokeilujen pohjalta, mutta lopulta poistin kokonaan toisen yläkerran ja riippumaton. Oli liian ahdasta. Nyt siis on heille tärkeä oma kotikolo, jonka päällä on yläkerta (jonka maalasin limeksi), sitten on heille tärkeä tyyny ja sitten vapaapääsy jaloittelemaan huoneeseen. Edwin on selvästi se joka näyttää rohkeasti ja uteliaasti tien. Irwin sitten seurailee perässä ja odottaa kulman takana käykö Edwinille kuinkaan. Molemmat viihtyvät sylissä ja tykkäävät salkkareista ;-)
Keskiviikkona suuntasimme Itikseen täyttämään varastot turkkilaisilla herkuilla. Vannoimme ja lupasimme, että tällä kerralla ei mene överiksi ja rauhassa valikoimme vain tarpeelliset. Ja kuinkas sitten kävikään? Överiksi meni ja kassalla hävetti. Kaksin kannoimme kaikki muovipussit ja vielä sittenkin unohdimme 10kg kanansiivet, joita myyjättäret sitten juoksuttivat sateessa peräämme. Lopuksi vielä Halal-kaupasta lehmän kieltä, lehmän sydäntä, suolia, jne. ja erittäin tyytyväisinä kotimatkalle. Melkoinen takapakki tähän "downsiftingiin"... täydellinen ahneuskohtaus!!
Loppuviikolla sitten tehtiinkin vähän ruokaa ja kutsuttiin kavereita syömään. Syksyn pimenevässä illassa vietettiin viimeiset viralliset "nargile"-illatkin. Vesimeloonisauhut ja maailmanparannus. Ihana rentoutus verrattuna alkuviikkoon.
Eilen aloitettiin viikonloppu rutiinien mukaisesti uimahallilta. Taas koko lastenallas käytössämme! Leikimme "Keksijä Kallea", mikä on poitsun keksimä leikki. Siinä vuorotellen keksittiin tehtävä, joka tuli altaassa suorittaa. Lähinnä sukelteluja ja tavaroiden pohjasta noutamista. Mummojen kanssa saunassa pohdimme mihin tämä nykymaailma onkaan menossa, kun koulutkin siirtyvät täysin sähköisiin järjestelmiin. Ihanat ruttuiset mummot. Rutistettu määrä puhdasta elämänkokemusta ja viisautta.
Kotona alakerran yyhooiskä yllätti ja otti kaikki talon pojat ideoimaansa poikakerhoon. Miten mahtava ylläri!! Niin sai mammat tehdä rauhassa perjantaisiivouksen ja pojilla oli hauskaa! Täytynee leipoa pullaa tai jotain kiitokseksi...
Tänään vaihdoin vielä matot ja verhot. Eilen aloitin kynttiläkauden. Nyt loppu viikonloppu menee vain lökötellessä. En aio tehdä yhtään mitään...
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Kuulumisia ja mietteitä
Kummasti taas viikko kulunut huomaamatta, viuh ja ohi on! Ajankulumista on vaikea käsittää!
Alkuviikolla poitsu oli kipeä ja minä sain kärvistellä omatuntoni kanssa ollessani poissa töistä. Ei voi mitään. Poitsu menee töiden ohi ilman muuta. Kunnon normiflunssaa, joka ei kuitenkaan saanut poikaa rauhoittumaan vaan hän oli hyppiä seinille kaveritta.
Tiistaina "vähän" siivoilin ja siinä tohinassa IMUROIN modeemin päin seinää. Uskokaa tai älkää, mutta muusiksi meni!! Aivan uskomatonta! Viime viikonloppuna sähelsin muutenkin vaikka mitä - hukkasin Sim-korttini, pesin kaksi paitaa punaiseksi, kaksi puhelinta meni rikki... eli sinällään ei mikään kumma tuo imurin kanssa toheloiminenkaan...
Torstaina olin erittäin mielenkiintoisessa koulutuksessa. Aiheena toisen kielen kehitys ja sen arvioiminen. Kouluttaja oli Jyväskylän yliopiston tutkija, jota oli ilo kuunnella arjen läheisen lähestymistavankin takia. Ja lounaalla tietysti käytiin ne mielenkiintoisimmat keskustelut! Tällä kertaa keskustelimme rasismista, ennakkoluuloista ja naisen rooleista.
Torstaina sain vihdoin aikaseksi lukea myös viime viikon Menaiset-lehden, jossa oli kiinnostava juttu DOWNSIFTINGistä. En tiedä miten siihen liittyvät jutut ovat tähän asti menneet minulta ohitse, mutta huomasin, että se on juuri sitä mitä olen nyt yrittänyt itse tehdä - elämän hidastamista, kulutuksen järkiperäistämistä ja arvojen mukaan toimimista!
Mitä sitten on muuttunut?
- Kaupoissa käyminen on vähentynyt ehkä noin 70%.
- Kuluttaminen on vähentynyt vähintään samanverran.
- Näistä johtuen aikaa muuhun on paljon enemmän.
-Liikumme luonnossa enemmän ja käymme esimerkiksi uimassa sekä metsässä säännöllisesti.
-JA SE ON KIVAA!
- Kun hankin jotain, poistan jotain.
- Töistä en ole pystynyt tinkimään, mutta kotiin en enää tuo töitä.
- Television käyttö on vähentynyt, netissä ja facebookissa olen vähemmän.
- Ystäville on enemmän aikaa ja heitä olen nähnyt paljon aktiivisemmin.
Eli mielestäni ihan minimaalisilla muutoksilla suhteellisen paljon sai aikaan. Ja loppujen lopuksi oleellisinta itselleni oli tuo kaupoissa käymisen vähentäminen. Siinä missä ennen oli melkein joka päivä käytävä kaikki vaateliikkeet läpi, käyn nykyään vain, kun oikeasti tarvitsen jotain. Vapauttavaa on ollut myös kaiken turhan poistaminen kotoa. Ja mikä helpotus se on ollut siivoukselle!
Perjantaina töiden jälkeen vietettiin poitsun kanssa hemmottelupäivää. Saimme taas nauttia tyhjästä uimahallista, jonka jälkeen jädelle ja leffailtaa viettämään. Illalla poitsulle tuli taas vaivaksi afta, joka ei ota lannistuakseen. Onneksi meillä on kotilääkäri, joka osaa kyllä työnsä. Vai mitä mieltä olette??
Alkuviikolla poitsu oli kipeä ja minä sain kärvistellä omatuntoni kanssa ollessani poissa töistä. Ei voi mitään. Poitsu menee töiden ohi ilman muuta. Kunnon normiflunssaa, joka ei kuitenkaan saanut poikaa rauhoittumaan vaan hän oli hyppiä seinille kaveritta.
Tiistaina "vähän" siivoilin ja siinä tohinassa IMUROIN modeemin päin seinää. Uskokaa tai älkää, mutta muusiksi meni!! Aivan uskomatonta! Viime viikonloppuna sähelsin muutenkin vaikka mitä - hukkasin Sim-korttini, pesin kaksi paitaa punaiseksi, kaksi puhelinta meni rikki... eli sinällään ei mikään kumma tuo imurin kanssa toheloiminenkaan...
Torstaina olin erittäin mielenkiintoisessa koulutuksessa. Aiheena toisen kielen kehitys ja sen arvioiminen. Kouluttaja oli Jyväskylän yliopiston tutkija, jota oli ilo kuunnella arjen läheisen lähestymistavankin takia. Ja lounaalla tietysti käytiin ne mielenkiintoisimmat keskustelut! Tällä kertaa keskustelimme rasismista, ennakkoluuloista ja naisen rooleista.
Torstaina sain vihdoin aikaseksi lukea myös viime viikon Menaiset-lehden, jossa oli kiinnostava juttu DOWNSIFTINGistä. En tiedä miten siihen liittyvät jutut ovat tähän asti menneet minulta ohitse, mutta huomasin, että se on juuri sitä mitä olen nyt yrittänyt itse tehdä - elämän hidastamista, kulutuksen järkiperäistämistä ja arvojen mukaan toimimista!
Mitä sitten on muuttunut?
- Kaupoissa käyminen on vähentynyt ehkä noin 70%.
- Kuluttaminen on vähentynyt vähintään samanverran.
- Näistä johtuen aikaa muuhun on paljon enemmän.
-Liikumme luonnossa enemmän ja käymme esimerkiksi uimassa sekä metsässä säännöllisesti.
-JA SE ON KIVAA!
- Kun hankin jotain, poistan jotain.
- Töistä en ole pystynyt tinkimään, mutta kotiin en enää tuo töitä.
- Television käyttö on vähentynyt, netissä ja facebookissa olen vähemmän.
- Ystäville on enemmän aikaa ja heitä olen nähnyt paljon aktiivisemmin.
Eli mielestäni ihan minimaalisilla muutoksilla suhteellisen paljon sai aikaan. Ja loppujen lopuksi oleellisinta itselleni oli tuo kaupoissa käymisen vähentäminen. Siinä missä ennen oli melkein joka päivä käytävä kaikki vaateliikkeet läpi, käyn nykyään vain, kun oikeasti tarvitsen jotain. Vapauttavaa on ollut myös kaiken turhan poistaminen kotoa. Ja mikä helpotus se on ollut siivoukselle!
Perjantaina töiden jälkeen vietettiin poitsun kanssa hemmottelupäivää. Saimme taas nauttia tyhjästä uimahallista, jonka jälkeen jädelle ja leffailtaa viettämään. Illalla poitsulle tuli taas vaivaksi afta, joka ei ota lannistuakseen. Onneksi meillä on kotilääkäri, joka osaa kyllä työnsä. Vai mitä mieltä olette??
lauantai 4. syyskuuta 2010
Samuli Edelmann: Pyhä toimitus
Pitkään aikaan en ole muistanut Samuli Edelmannin ihania tulkintoja, mutta tänään siivotessa löytyä ehkä yksi mielestäni parhaista suomalaisista julkaisuista ikinä - Enkelten tuli. No, siitä se sitten lähti...
Tämä tulkinta on vain pakko jakaa teidän kanssa. Jokin siinä koskettaa syvältä. Juicen alkuperäisenä tulkintana olen pitänyt sitä juopporeissulta palaavan miehen anteeksipyytely yritykseltä. Ei iskenyt, eikä liioin olisi mennyt siinä tarkoituksessa läpi. Nyt Samulin tulkintana se jotenkin osuu tähän omaan elämäntilanteeseeni kympillä, varsinkin tähän henkiseen hapuiluuni ja maailmassa paikan sekä tasapainon löytämiseen.
Aivan mahtava!!
Tämä tulkinta on vain pakko jakaa teidän kanssa. Jokin siinä koskettaa syvältä. Juicen alkuperäisenä tulkintana olen pitänyt sitä juopporeissulta palaavan miehen anteeksipyytely yritykseltä. Ei iskenyt, eikä liioin olisi mennyt siinä tarkoituksessa läpi. Nyt Samulin tulkintana se jotenkin osuu tähän omaan elämäntilanteeseeni kympillä, varsinkin tähän henkiseen hapuiluuni ja maailmassa paikan sekä tasapainon löytämiseen.
Aivan mahtava!!
Onnen muruja
Tuntuu, että intoudun täällä aina vain valittamaan. Kai tämä vaan on niin oiva paikka vähän purkaa kitinöitä...No, eilen illalla pimenevässä illassa, kynttilän valossa mietin kuitenkin niitä asioita, joista on minun aihetta olla elämässä kiitollinen ja jotka ovat tuoneet/tuovat elämääni niitä onnen muruja. Here it goes...
Poitsu. Muru on vaan niin muru. Ei ole päivää, jolloin hän ei saisi minua kihertämään onnesta. (ja kylläkyllä, saa hän minut myös kihertämään raivosta aika ajoin). Maailman paras asia, ilman muuta! Monen ystävän lapsettomuus hoitoja seuratessa olen alkanut pitämään omaani suurena lahjana ja tunnen suurta kiitollisuutta.
Vanhempani. Siinäpä sitä roolimalleja. Minun silmissäni he ovat lähellä täydellisyyttä. Kuinka he ovatkaan uskaltaneet antaa minulle tarvittavaa vapautta jo nuorena? Ja kuinka he minuun luottivatkaan ja vielä tukivatkin valitsemillani teillä?
Mies ja miehen perhe. Alkaako mennä jo ällön kliseiseksi? :-D pitäähän tästä olla kuitenkin olla onnellinen. Yhteinen matkamme on todellakin ollut seikkailu ja sama seikkailuu jatkuu vaan. Miehen sanoin: "et sä pääse musta eroon, vaikka välillä haluisitkin eli unohda se vaihtoehto". Suuren suuri, rajat kaatava rakkaus. Jo sen tunteen kokemisesta olen onnellinen. Ja anoppi. Rakas, vahva, viisas nainen. Hänen pojalleen kirjoittamat kirjeet saavat minun henkeni salpautumaan.
Siskoni, kälyt ja ihanat ystävät. Elämä on johdatellut minut mitä ihanimpien ihmisten luokse, joihin olen saanut tutustua. Aivan mieletöntä! Vaikka välillä harmittaa, että suurimpaan osaan ystävistä on välimatkaa yli 300km, olen silti pohjimmiltani hyvin onnellinen ja kiitollinen, että minulla on heidät.Sitä paitsi hyvät ystävät ovat suuri säästö kuluista, jotka muuten menisi terapeuteille!! ;-)
Matkailu ja vapaus. Tämä on kanssa vähän kaksi piippuinen juttu, mutta ehdottomasti onnea tuottava kuitenkin. Eli se, että sain maistaa suhteellisen nuorena täydellistä vapautta ja matkustaa mielettömiä maita rinkkaselässä, määrittelee aivan varmasti edelleen kuvaani vapaudesta ja onnesta! Se uskomaton pärjäämisen tunne - "hei, tämä elämähän kannattelee mua!" on jo sinällään onnea tuova! Toisaalta kaihoan kutakuinkin koko ajan vastaavan vapauden tunteen perään ja olen niin koukussa adrealiiniin, mikä tuolloin virtasi...
Elämä itsessään on onneni lähde. Sillä onhan tämä kokonaisuudessaan aika ihanaa. Sen vain joskus aina unohtaa. Ja ongelmanihan on nimenomaan juuttuminen - en haluaisi jatkaa elämässä eteenpäin onnellisista hetkistä vaan juuttua niihin.
Poitsu. Muru on vaan niin muru. Ei ole päivää, jolloin hän ei saisi minua kihertämään onnesta. (ja kylläkyllä, saa hän minut myös kihertämään raivosta aika ajoin). Maailman paras asia, ilman muuta! Monen ystävän lapsettomuus hoitoja seuratessa olen alkanut pitämään omaani suurena lahjana ja tunnen suurta kiitollisuutta.
Vanhempani. Siinäpä sitä roolimalleja. Minun silmissäni he ovat lähellä täydellisyyttä. Kuinka he ovatkaan uskaltaneet antaa minulle tarvittavaa vapautta jo nuorena? Ja kuinka he minuun luottivatkaan ja vielä tukivatkin valitsemillani teillä?
Mies ja miehen perhe. Alkaako mennä jo ällön kliseiseksi? :-D pitäähän tästä olla kuitenkin olla onnellinen. Yhteinen matkamme on todellakin ollut seikkailu ja sama seikkailuu jatkuu vaan. Miehen sanoin: "et sä pääse musta eroon, vaikka välillä haluisitkin eli unohda se vaihtoehto". Suuren suuri, rajat kaatava rakkaus. Jo sen tunteen kokemisesta olen onnellinen. Ja anoppi. Rakas, vahva, viisas nainen. Hänen pojalleen kirjoittamat kirjeet saavat minun henkeni salpautumaan.
Siskoni, kälyt ja ihanat ystävät. Elämä on johdatellut minut mitä ihanimpien ihmisten luokse, joihin olen saanut tutustua. Aivan mieletöntä! Vaikka välillä harmittaa, että suurimpaan osaan ystävistä on välimatkaa yli 300km, olen silti pohjimmiltani hyvin onnellinen ja kiitollinen, että minulla on heidät.Sitä paitsi hyvät ystävät ovat suuri säästö kuluista, jotka muuten menisi terapeuteille!! ;-)
Matkailu ja vapaus. Tämä on kanssa vähän kaksi piippuinen juttu, mutta ehdottomasti onnea tuottava kuitenkin. Eli se, että sain maistaa suhteellisen nuorena täydellistä vapautta ja matkustaa mielettömiä maita rinkkaselässä, määrittelee aivan varmasti edelleen kuvaani vapaudesta ja onnesta! Se uskomaton pärjäämisen tunne - "hei, tämä elämähän kannattelee mua!" on jo sinällään onnea tuova! Toisaalta kaihoan kutakuinkin koko ajan vastaavan vapauden tunteen perään ja olen niin koukussa adrealiiniin, mikä tuolloin virtasi...
Elämä itsessään on onneni lähde. Sillä onhan tämä kokonaisuudessaan aika ihanaa. Sen vain joskus aina unohtaa. Ja ongelmanihan on nimenomaan juuttuminen - en haluaisi jatkaa elämässä eteenpäin onnellisista hetkistä vaan juuttua niihin.
"Eikä kukaan pelännyt ett' joku putoaa
kaikki uskoi yhtä aikaa samaan unelmaan
elämä on ikuista se ei lopu milloinkaan
elämä on sitä että juoksee kovempaa "
- Verenpisara - Samuli Edellman-
kaikki uskoi yhtä aikaa samaan unelmaan
elämä on ikuista se ei lopu milloinkaan
elämä on sitä että juoksee kovempaa "
- Verenpisara - Samuli Edellman-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)