Onnen muruja

Tuntuu, että intoudun täällä aina vain valittamaan. Kai tämä vaan on niin oiva paikka vähän purkaa kitinöitä...No, eilen illalla pimenevässä illassa, kynttilän valossa mietin kuitenkin niitä asioita, joista on minun aihetta olla elämässä kiitollinen ja jotka ovat tuoneet/tuovat elämääni niitä onnen muruja. Here it goes...

Poitsu. Muru on vaan niin muru. Ei ole päivää, jolloin hän ei saisi minua kihertämään onnesta. (ja kylläkyllä, saa hän minut myös kihertämään raivosta aika ajoin). Maailman paras asia, ilman muuta! Monen ystävän lapsettomuus hoitoja seuratessa olen alkanut pitämään omaani suurena lahjana ja tunnen suurta kiitollisuutta.

Vanhempani. Siinäpä sitä roolimalleja. Minun silmissäni he ovat lähellä täydellisyyttä. Kuinka he ovatkaan uskaltaneet antaa minulle tarvittavaa vapautta jo nuorena? Ja kuinka he minuun luottivatkaan ja vielä tukivatkin valitsemillani teillä?

Mies ja miehen perhe. Alkaako mennä jo ällön kliseiseksi? :-D pitäähän tästä olla kuitenkin olla onnellinen. Yhteinen matkamme on todellakin ollut seikkailu ja sama seikkailuu jatkuu vaan. Miehen sanoin: "et sä pääse musta eroon, vaikka välillä haluisitkin eli unohda se vaihtoehto". Suuren suuri, rajat kaatava rakkaus. Jo sen tunteen kokemisesta olen onnellinen. Ja anoppi. Rakas, vahva, viisas nainen. Hänen pojalleen kirjoittamat kirjeet saavat minun henkeni salpautumaan.

Siskoni, kälyt ja ihanat ystävät. Elämä on johdatellut minut mitä ihanimpien ihmisten luokse, joihin olen saanut tutustua. Aivan mieletöntä! Vaikka välillä harmittaa, että suurimpaan osaan ystävistä on välimatkaa yli 300km, olen silti pohjimmiltani hyvin onnellinen ja kiitollinen, että minulla on heidät.Sitä paitsi hyvät ystävät ovat suuri säästö kuluista, jotka muuten menisi terapeuteille!! ;-)

Matkailu ja vapaus. Tämä on kanssa vähän kaksi piippuinen juttu, mutta ehdottomasti onnea tuottava kuitenkin. Eli se, että sain maistaa suhteellisen nuorena täydellistä vapautta ja matkustaa mielettömiä maita rinkkaselässä, määrittelee aivan varmasti edelleen kuvaani vapaudesta ja onnesta! Se uskomaton pärjäämisen tunne - "hei, tämä elämähän kannattelee mua!" on jo sinällään onnea tuova! Toisaalta kaihoan kutakuinkin koko ajan vastaavan vapauden tunteen perään ja olen niin koukussa adrealiiniin, mikä tuolloin virtasi...

Elämä itsessään on onneni lähde. Sillä onhan tämä kokonaisuudessaan aika ihanaa. Sen vain joskus aina unohtaa. Ja ongelmanihan on nimenomaan juuttuminen - en haluaisi jatkaa elämässä eteenpäin onnellisista hetkistä vaan juuttua niihin.

"Eikä kukaan pelännyt ett' joku putoaa
kaikki uskoi yhtä aikaa samaan unelmaan
elämä on ikuista se ei lopu milloinkaan
elämä on sitä että juoksee kovempaa "

- Verenpisara - Samuli Edellman-