Kirjoitettu, kun kaikki vielä oli hyvin, vaikka luulin ettei ollut:
Onkohan mitään niin ärsyttävää kuin seurata blogia, jota päivitetään epäsäännöllisen harvoin?
Itselläni ne blogit tahtovat pudota luetteloilta, toivottavasti te silti olette uskollisempia ja kiikutte mukana.
Kesäkuussa
alkoi sattua ja tapahtua. Downsiftingit jäivät kiihdytyskaistalle, kun
elämässä alkoi jytistä. Tunsin olevani äärimmäisessä stressissä, vaikka
yhtä tiettyä syytä siihen ei ollutkaan. Arjen soveltaminen vaan on niin
kovaa, kuten tiedättekin. No, ensimmäisenä alko paukkua parisuhde. Poks
ja poks vaan. Tiedättehän, kun puhalletaan ilmapalloon enemmän, vähän
vielä enemmän, pikkiriikkisen vielä ja poks! Tuli tunne, että NYT on
aika tehdä ratkaisut ja rauhoittaa elämä. Rauhoittuminen on ehkä se
ydinsana, mikä takaraivossani kaikuu. Toisiamme väistelemällä selvisimme
kuitenkin loma-aikaan, joka tänä vuonna oli eri aikaan.
Niin
me poitsun ja äitini kanssa suuntasimme Turkkiin. Aivan mahtava loma!
Kiersimme joka vuotisten kohteiden lisäksi Marmara merta ja suosittelen
sitä lämpimästi kaikille. Marmara meren rannoilla upeat kohteet
odottavat turistejaan. Ihanan rauhallisia ja mielettömän kauniita saaria
ja satamia! Tapasimme suvun lisäksi takaisin Turkkiin muuttaneita
ystäviäni ja muutaman yön vietimme ihan turistielämää. Kaikkea juuri
sopivassa suhteessa! Ikimuistoisia hetkiä ja hetkiä, jolloin jo sekunnin
murto-osan ennätin rahtilaivan kannella luulla, että tästä tässä
elämässä on kyse. Kunnes sitten en enää ollutkaan varma.
Tämän
kesän lomalla huomasin kaksi isoa asiaa; vaikka minä tunnen olevani
kotonani Turkissa ja vaikka minulla on tavallaan siellä sisäinen rauha,
poikani ei koe samalla tavalla ja hänellä oli koko ajan ikävä
Suomeen.Hän itse asiassa ilmoitti topakasti, että hänen Turkin matkat on
nyt matkattu. Hän on sairastanut joka ikinen vuosi, tänä vuonna oli
sisäelinten kivulias tulehdus, ja ymmärrettävästi nyt sitten tuli mitta
täyteen. Toinen asia oli, että vaikka tavallaan olin rauhassa siellä,
huomasin silti kaipaavani maailman ääriin. Tuo kaipaus on ollut tänä
keväänä ja kesänä poikkeuksellisen voimakas.
Kirjoitettu tänään, kun kaiken piti olla hyvin, mutta ei sitten ollutkaan:
Isäni kuoli viikko sitten. Tapaturmassa, ihan yllätyksellisesti.
Ei ole sanoja kertomaan miltä se tuntuu, kun sisko soittaa ja
huutaa puhelimeen. "nyt juma#### kuuntelet- iskä on kuollut!". Nuo sanat
kaikuvat painajaisissa varmasti lopun elämän. Muistan vain jonkun
puristaneen sydämmeni nyrkin sisään ja huutaneeni keskellä postia
"EIIIII!! EIIII".
Mun iskän piti olla ikuinen. Hän oli se tukiverkko, joka
ei ikinä petä ja joka aina otti kopin, jos elämä vähän runnoi. Iskä oli
se, joka murahti " kyllä sitä järkeäkin voi käyttää!" tai sisimmässään
tyytyväisenä tärkeydestään, korjatessaan mitälie vessan lamppua; "voi
teitä poloisia, miten teillekin käy, kun ei vaaria enää ole!". Niin,
miten meidän käy?
Meidän perhe on yksi niistä suomalaisperheistä, joissa rakkautta
oli paljon ja perhe oli tiivis, mutta esim. halaamalla sitä rakkautta ei
osoitettu. Silti kaikki tietävät toisten rakastavan. Sitä ei ole
koskaan tarvinnut epäillä. En tiedä miksi se halaaminen tuntui niin
vaikealta. Muistan nyt hänen viimeisen päivänsä kotonani, kun pyysin
poikani halaamaan hyvästiksi ja katsoin salaa kateellisena vierestä
miettien miksi en pysty samaan. Halaan siis mennen tullen omaa poikaani,
jopa anoppiani, mutta jotenkin omien vanhempien halaaminen on ollut
vaikeaa.
Ensimmäiset päivät meni musertavassa surussa ja suuressa hädässä.
Ikävä oli niin suuri, että tunsin suurta vihaa ja vääryyttä kaikkia
isältäni näyttäviä vaareja kohtaan. Miksi he saavat elää ja isäni ei??
Musertavalta ja turhalta tuntui myös kaikki ne käytännön järjestelyt,
jotka seuraavat välittömästi ihmisen kuoltua.
Jonkinlainen rauha kuitenkin laskeutui kauniissa siunauksessa,
joka suoritettiin kappelilla avoimen arkun ja meidän oman perheen
kesken. Tuntui, kuin iskä olisi ollut siellä läsnä, mutta ei enää
ruumiissa. Tuntui, kuin hän rauhoitti meitä ja otti suurimman surun
pois. Se oli kaunis päätös maalliselle elämälle. Jollain ihmeellisellä
tavalla ymmärsin kuitenkin olevani onnekas, koska minulla on 33 vuotta
ollut maailman paras isä.
Tämä on ollut selkeästi elämäni vaikeinta aikaa. Tunnen itseni
uupuneeksi ja suru sekä kaipaus ravistelee koko ajan. Sen kanssa on vain
opittava elämään, sillä nyt elämä antoi nämä pelikortit tässä jaossa.
Rakas iskä jatkaa elämäänsä ikuisesti mukanani sydämmessä ja hänen
äänensä on mielessäni mukana tiukoissa tilanteissa.
"Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän,
kerro siis rakastavasi tänään!"
Tiedän miltä tuntuu menettää perheenjäsen, joten voimia sinulle!! Ensimmäiset viikot menevät jotenkuten ohitse, kaiken sen arjen "normalisoinnin" keskellä. Toki muilla voi olla erilaisia toipumiskeinoja, mutta itselleni esim. koulun/työn jatkaminen oli paras tapa selvittää ajatuksia, en ainakaan itse voinut jäädä yksin kotiin miettimään mitä on tapahtunut ja miltä se tuntuu.
VastaaPoistaSuuren suuri halaus sinulle...
Olet ollut ajatuksissa. Lähetän suuren sylillisen lämpöä ja kauniita ajatuksia. Hän on niin lähellä mutta niin kaukana. Ole rohkea ja iloitse mitä olet saanut häneltä. Voimia sinulle I ja perheellesi <3
VastaaPoistaJ.
Kaikkien iskä on ikuinen, ei täällä mutta jossain. Myös teidän. Teidän iskä on edelleen se tukiverkko, elämän opetusten muodossa. Surulle ei ole normia eikä Aikataulua. Jokainen omalla tavallaan ja oman aikansa. Voimaa, paljon voimaa.
VastaaPoistaAina kuulolla, puhelinsoiton päässä.
Oli mukava kuulla kesän Turkin retkistänne. Samantapaisen Marmaran meren kierroksen teimme mekin Einen kanssa vuokra-autolla.
VastaaPoistaSyvin osanottoni isäsi poismenon johdosta. Lähetän sinulle haleja sekä lämpimiä ajatuksia, millä jaksaa yli vaikkeitten aikojen