Elämän kuohuissa

Kirjoitettu, kun kaikki vielä oli hyvin, vaikka luulin ettei ollut:


Onkohan mitään niin ärsyttävää kuin seurata blogia, jota päivitetään epäsäännöllisen harvoin?
Itselläni ne blogit tahtovat pudota luetteloilta, toivottavasti te silti olette uskollisempia ja kiikutte mukana.

Kesäkuussa alkoi sattua ja tapahtua. Downsiftingit jäivät kiihdytyskaistalle, kun elämässä alkoi jytistä. Tunsin olevani äärimmäisessä stressissä, vaikka yhtä tiettyä syytä siihen ei ollutkaan. Arjen soveltaminen vaan on niin kovaa, kuten tiedättekin. No, ensimmäisenä alko paukkua parisuhde. Poks ja poks vaan. Tiedättehän, kun puhalletaan ilmapalloon enemmän, vähän vielä enemmän, pikkiriikkisen vielä ja poks! Tuli tunne, että NYT on aika tehdä ratkaisut ja rauhoittaa elämä. Rauhoittuminen on ehkä se ydinsana, mikä takaraivossani kaikuu. Toisiamme väistelemällä selvisimme kuitenkin loma-aikaan, joka tänä vuonna oli eri aikaan.

Niin me poitsun ja äitini kanssa suuntasimme Turkkiin. Aivan mahtava loma! Kiersimme joka vuotisten kohteiden lisäksi Marmara merta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Marmara meren rannoilla upeat kohteet odottavat turistejaan. Ihanan rauhallisia ja mielettömän kauniita saaria ja satamia! Tapasimme suvun lisäksi takaisin Turkkiin muuttaneita ystäviäni ja muutaman yön vietimme ihan turistielämää. Kaikkea juuri sopivassa suhteessa! Ikimuistoisia hetkiä ja hetkiä, jolloin jo sekunnin murto-osan ennätin rahtilaivan kannella luulla, että tästä tässä elämässä on kyse. Kunnes sitten en enää ollutkaan varma.

Tämän kesän lomalla huomasin kaksi isoa asiaa; vaikka minä tunnen olevani kotonani Turkissa ja vaikka minulla on tavallaan siellä sisäinen rauha, poikani ei koe samalla tavalla ja hänellä oli koko ajan ikävä Suomeen.Hän itse asiassa ilmoitti topakasti, että hänen Turkin matkat on nyt matkattu. Hän on sairastanut joka ikinen vuosi, tänä vuonna oli sisäelinten kivulias tulehdus, ja ymmärrettävästi nyt sitten tuli mitta täyteen. Toinen asia oli, että vaikka tavallaan olin rauhassa siellä, huomasin silti kaipaavani maailman ääriin. Tuo kaipaus on ollut tänä keväänä ja kesänä poikkeuksellisen voimakas.


Kirjoitettu tänään, kun kaiken piti olla hyvin, mutta ei sitten ollutkaan:

Isäni kuoli viikko sitten. Tapaturmassa, ihan yllätyksellisesti.


Ei ole sanoja kertomaan miltä se tuntuu, kun sisko soittaa ja huutaa puhelimeen. "nyt juma#### kuuntelet- iskä on kuollut!". Nuo sanat kaikuvat painajaisissa varmasti lopun elämän. Muistan vain jonkun puristaneen sydämmeni nyrkin sisään ja huutaneeni keskellä postia "EIIIII!! EIIII".


Mun iskän piti olla ikuinen. Hän oli se tukiverkko, joka ei ikinä petä ja joka aina otti kopin, jos elämä vähän runnoi. Iskä oli se, joka murahti " kyllä sitä järkeäkin voi käyttää!" tai sisimmässään tyytyväisenä tärkeydestään, korjatessaan mitälie vessan lamppua; "voi teitä poloisia, miten teillekin käy, kun ei vaaria enää ole!". Niin, miten meidän käy?


Meidän perhe on yksi niistä suomalaisperheistä, joissa rakkautta oli paljon ja perhe oli tiivis, mutta esim. halaamalla sitä rakkautta ei osoitettu. Silti kaikki tietävät toisten rakastavan. Sitä ei ole koskaan tarvinnut epäillä. En tiedä miksi se halaaminen tuntui niin vaikealta. Muistan nyt hänen viimeisen päivänsä kotonani, kun pyysin poikani halaamaan hyvästiksi ja katsoin salaa kateellisena vierestä miettien miksi en pysty samaan. Halaan siis mennen tullen omaa poikaani, jopa anoppiani, mutta jotenkin omien vanhempien halaaminen on ollut vaikeaa.


Ensimmäiset päivät meni musertavassa surussa ja suuressa hädässä. Ikävä oli niin suuri, että tunsin suurta vihaa ja vääryyttä kaikkia isältäni näyttäviä vaareja kohtaan. Miksi he saavat elää ja isäni ei?? Musertavalta ja turhalta tuntui myös kaikki ne käytännön järjestelyt, jotka seuraavat välittömästi ihmisen kuoltua.


Jonkinlainen rauha kuitenkin laskeutui kauniissa siunauksessa, joka suoritettiin kappelilla avoimen arkun ja meidän oman perheen kesken. Tuntui, kuin iskä olisi ollut siellä läsnä, mutta ei enää ruumiissa. Tuntui, kuin hän rauhoitti meitä ja otti suurimman surun pois. Se oli kaunis päätös maalliselle elämälle. Jollain ihmeellisellä tavalla ymmärsin kuitenkin olevani onnekas, koska minulla on 33 vuotta ollut maailman paras isä.


Tämä on ollut selkeästi elämäni vaikeinta aikaa. Tunnen itseni uupuneeksi ja suru sekä kaipaus ravistelee koko ajan. Sen kanssa on vain opittava elämään, sillä nyt elämä antoi nämä pelikortit tässä jaossa. Rakas iskä jatkaa elämäänsä ikuisesti mukanani sydämmessä ja hänen äänensä on mielessäni mukana tiukoissa tilanteissa.


"Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän,
kerro siis rakastavasi tänään!"