Tänään musiikkitelevisiota katsellessani pysähdyin useamman biisin kohdalla miettimään mikä niissä minua haittasi... No se, että julkisuudessa avoimesti homoudestaan kertovat tähdet joutuvat edelleen vakuuttamaan ikuista rakkauttaan musiikkivideoiden naisille!!
Milloin siis olemme niin suvaitsevaisia, että jokainen voi aidosti olla sitä mitä on ja jopa toimia sen mukaan? Milloin homoseksuaalit voivat laulaa rakkauslauluja, niin että paljaiden naisten sijaan he halailevat videoilla paljaita miehiä ja vannovat heille ikuista rakkautta? Milloin se ei enää meitä heteroita hätkähdyttäisi? Milloin nekin videot voisivat menestyä? Milloin kaikki saavat avoimesti ja hyväksytysti rakastaa? Milloin rakkaus voittaa aidosti kaiken?
maanantai 20. kesäkuuta 2011
torstai 16. kesäkuuta 2011
Phonique - Feel what you want feat Rebecca
Love is such a small thing, can't you see?
ja
What love has to do with this?
Siinäpä ne tämän illan mietteet.
Rakkaus on suurta ja mahtavaa, mutta joskus elämässä se on kuitenkin hyvin pieni asia. Vaikkakin tärkeä.
Ja joskus on asioita sekä päätöksiä, joihin rakkaus ei liity. Joskus rakkaus ei vain ole tarpeeksi, niin surullista kuin se onkin. Ja joskus rakkaus ei vain riitä.
Nuorempana olin hyvin naiivi ikuisen rakkauden suhteen. Näin ystävieni (ja omanikin) parisuhteet täydellisinä matcheina ja uskoin kaikkien olevan iäti yhdessä. Minulla on edelleen tallessa videonauha, jossa mielettömän rakkaustarinan toinen osapuoli sanoo lähellä kameraa, itkuisin silmin: "I will love you forever and ever!". Kaikki itkimme silmät päästämme lentokentällä tullin erottaessa erottomattomat toisistaan. Elämä muutti kuviot ja mieletön rakkaustarina jäi kaikkien paikalla olleiden muistoihin. Esimerkkejä olisi monia, hurjan monen rakkaustarinaan puuttui elämä. Suurinpaan osaan. Monessa erossa ei välttämättä ole kysymys edes rakkauden kuihtumisesta. Elämä vain tuntuu mahdottomalta taistelulta syystä tai toisesta.
Suren jokaista ystävän eroa, vaikka joukossa on monta hyvää eroa. Ne silti ovat unelmien hetkellisiä kuolemia ja pienen pieni usko ikuiseen rakkauteen vain pienenee pienenemistä. Aina tulee uusia unelmia, löytyy toimivimpia parisuhteita ja suurempia rakkauksia, mutta minusta vain juuri se elämän sekaantuminen suureen rakkauteen on surullista.
Hurjasti vahvuutta kaikille, jotka kohtaavat vaikeuksia parisuhteessaan. Elämä kannattelee, niin klisee kuin se onkin.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Väestötietojärjestelmän tiedot minusta!
Iltiksessä oli linkki väestötietojärjestelmän sivuille, josta nappia painamalla sai omat tietonsa esille.
No, hei! Pakkohan ne nyt oli käydä tsekkaamassa!!
Ja mitä sain tietää:
- nimeni sisältää merkkejä, joita ei voi tulostaa (positiivinen ylläri, eli nimeni on sittenkin oikein kirjoitettu!)
- ammatti on jo vanhentunutta tietoa, pitääpäs päivittää...
- minulla on ollut viisi virallista asuinpaikkakuntaa ja lukuisa hetkellinen.
- Suomessa minulla on ollut 12 osoitetta
- ulkomailla 6 osoitetta
- yksi entinen sukunimi
ja ainiin. Yksi huollettava ja mieskin. Hmm... tänään tuntuu, että senkin voisi korjata kahdeksi huollettavaksi??
Ei siis mitään järin yllättävää. Ehkä eniten yllätti, että heillä on tarkat entiset osoitteet tiedossa. Sekin on oikeastaan vain positiivista, koska itselleni asuinpaikat ovat hyvin tärkeä osa muistoja ja mielelläni aina silloin tällöin palaan ajatuksissani takaisin eri paikkoihin ja aikoihin.
Eli nyt vain kärppänä tarkistelemaan tietoja:
VÄESTÖTIETOJÄRJESTELMÄ
No, hei! Pakkohan ne nyt oli käydä tsekkaamassa!!
Ja mitä sain tietää:
- nimeni sisältää merkkejä, joita ei voi tulostaa (positiivinen ylläri, eli nimeni on sittenkin oikein kirjoitettu!)
- ammatti on jo vanhentunutta tietoa, pitääpäs päivittää...
- minulla on ollut viisi virallista asuinpaikkakuntaa ja lukuisa hetkellinen.
- Suomessa minulla on ollut 12 osoitetta
- ulkomailla 6 osoitetta
- yksi entinen sukunimi
ja ainiin. Yksi huollettava ja mieskin. Hmm... tänään tuntuu, että senkin voisi korjata kahdeksi huollettavaksi??
Ei siis mitään järin yllättävää. Ehkä eniten yllätti, että heillä on tarkat entiset osoitteet tiedossa. Sekin on oikeastaan vain positiivista, koska itselleni asuinpaikat ovat hyvin tärkeä osa muistoja ja mielelläni aina silloin tällöin palaan ajatuksissani takaisin eri paikkoihin ja aikoihin.
Eli nyt vain kärppänä tarkistelemaan tietoja:
VÄESTÖTIETOJÄRJESTELMÄ
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Hetki
Hetki
Kaikista eniten rakastan löytää pienen pojan varpaat
aamuisin meidän välistä.
Sinne hän aamutuimaan könyää, vaatien itselleen tilaa.
Levittäytyen kummankin puolelle.
Nautiskellen ja vaatien
meiltä rakkautta sekä läheisyyttä heti aamulla.
Ja kyllä, voi KYLLÄ, me rakastetaan.
Hemde cok!!
hyvästi kanannahkapullerot
Postaanpas minäkin mummoruoan puolesta. Asiasta ei varmaankaan voi postata liikaa...
Eli yksinkertaisuudessaan minutkin on havahduttanut nykypäivän ruokavalion einespitoisuus ja ennenkaikkea einesten sisältö, joista olemmekin saaneet erinäisiä paljastuksia mennen tullen siellä ja täällä. Mikään paljastuksista ei ole ollut positiivista.Eineksiä käytetään koko ajan enemmän ja se mikä on huolestuttavaa minusta on se, että einekset ovat vallanneet myös päiväkotien ja koulujen ruokalat.
Vuosi sitten päätin rajoittaa einesten käytön pinaattilettuihin ja yksittäisiin poikkeuksiin, kuten vaikka pakastepitsaan ;-). Se on ollut yllättävän helppoa, sillä omassa lapsuudessani vanhempani eivät ikinä ostaneet eineksiä ja mies ei myöskään ole niitä koskaan käyttänyt. Eniten asia onkin ehkä koskettanut poikaa, joka pitää broileripyöryköistä, kaupan hampurilaisista ja ennen kaikkea niistä pinaattilätyistä.
Minulle oman haasteensa toi sekä ruokavalioiden yhteensovittaminen - 100% lihaa syövä mies, nirsohko poika ja mielellään lihaton minä. Mutta toisaalta yhteensovittamiseen oli kova motivaatio, sillä kahden erillisen ruokakulttuurinkin rinnakkainelo oli sekä haaskausta niin ajallisesti kuin rahallisesti, että turhauttavaa. Oli siis löydettävä sovellettavia ruokia, jotka kelpaisivat kaikille.
Ensinnäkin huomasimme, että monet ruoat voi tehdä kahtena versiona, niin että lihat lisätään vasta loppu vaiheessa, jolloin minä voin kauhoa oman osuuteni ennen lisäystä. Saman voi tehdä myös pojan karsastamien mausteiden kanssa - ensin pojan annos pois, sitten mausteet, sitten minun annos pois ja sitten miehen lihat joukkoon. Kätevää!!
Perusideana on kuitenkin se, että
a) pitää tietää mistä ruoka-aineet ovat kotoisin.
b) pitää tietää mistä ruoka koostuu.
c) itse valmistetusta ruoasta tietää valmistustavat ja lisäaineettomuuden.
d) myös mummo olisi ruokaa voinut syödä tahi mummolle sitä olisi voinut tarjota.
Lisäparannuksen ruoan valmistukseen tuo testiin saamamme Tefalin Actifry, joka on osoittautunut todelliseksi helmeksi. Ruokalusikallisella rasvaa valmistuu ihan mikä vain!! Poissa on hampaiden kiristelyt miehen paistamisten jälkeen, kun öljyt oli lennellyt kaapin oville!! Ja säästäähän tuo sitä aikaakin, sillä ainekset vain sisään ja kone hoitaa homman!
Meillä syödään muuten ihan normaalia ruokaa ilman superfoodeja ja sen sellaisia, mutta mummoruoka on järkeenkäypää, joten se on meillä punaisena lankana. Itseäni havahduttavia artikkeleita ovat olleet mm. Maria Veitolan haastattelu Annassa ja erinäiset artikkelit, joissa pohdittiin ruoan vaikutusta migreenin hoidossa.
Sulu Köfte
400gr jauhelihaa
1/4 kupillista huuhdottua riisiä
1 muna
suolaa
pippuria
1/2 kuppia jauhoja
1 pilkottu sipuli
4-5 rkl murskattua tomaattia
2-3 perunaa
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl voita
2 kuppia vettä
suolaa
pippuria
Laita jauhot isolle lautaselle. Sekoita köfte ainekset isossa kulhossa. Jaa pieniin osiin ja pyörittele pieniksi palloiksi. Pyöräytä jauhoissa.
Eli yksinkertaisuudessaan minutkin on havahduttanut nykypäivän ruokavalion einespitoisuus ja ennenkaikkea einesten sisältö, joista olemmekin saaneet erinäisiä paljastuksia mennen tullen siellä ja täällä. Mikään paljastuksista ei ole ollut positiivista.Eineksiä käytetään koko ajan enemmän ja se mikä on huolestuttavaa minusta on se, että einekset ovat vallanneet myös päiväkotien ja koulujen ruokalat.
Vuosi sitten päätin rajoittaa einesten käytön pinaattilettuihin ja yksittäisiin poikkeuksiin, kuten vaikka pakastepitsaan ;-). Se on ollut yllättävän helppoa, sillä omassa lapsuudessani vanhempani eivät ikinä ostaneet eineksiä ja mies ei myöskään ole niitä koskaan käyttänyt. Eniten asia onkin ehkä koskettanut poikaa, joka pitää broileripyöryköistä, kaupan hampurilaisista ja ennen kaikkea niistä pinaattilätyistä.
Minulle oman haasteensa toi sekä ruokavalioiden yhteensovittaminen - 100% lihaa syövä mies, nirsohko poika ja mielellään lihaton minä. Mutta toisaalta yhteensovittamiseen oli kova motivaatio, sillä kahden erillisen ruokakulttuurinkin rinnakkainelo oli sekä haaskausta niin ajallisesti kuin rahallisesti, että turhauttavaa. Oli siis löydettävä sovellettavia ruokia, jotka kelpaisivat kaikille.
Ensinnäkin huomasimme, että monet ruoat voi tehdä kahtena versiona, niin että lihat lisätään vasta loppu vaiheessa, jolloin minä voin kauhoa oman osuuteni ennen lisäystä. Saman voi tehdä myös pojan karsastamien mausteiden kanssa - ensin pojan annos pois, sitten mausteet, sitten minun annos pois ja sitten miehen lihat joukkoon. Kätevää!!
Perusideana on kuitenkin se, että
a) pitää tietää mistä ruoka-aineet ovat kotoisin.
b) pitää tietää mistä ruoka koostuu.
c) itse valmistetusta ruoasta tietää valmistustavat ja lisäaineettomuuden.
d) myös mummo olisi ruokaa voinut syödä tahi mummolle sitä olisi voinut tarjota.
Lisäparannuksen ruoan valmistukseen tuo testiin saamamme Tefalin Actifry, joka on osoittautunut todelliseksi helmeksi. Ruokalusikallisella rasvaa valmistuu ihan mikä vain!! Poissa on hampaiden kiristelyt miehen paistamisten jälkeen, kun öljyt oli lennellyt kaapin oville!! Ja säästäähän tuo sitä aikaakin, sillä ainekset vain sisään ja kone hoitaa homman!
Meillä syödään muuten ihan normaalia ruokaa ilman superfoodeja ja sen sellaisia, mutta mummoruoka on järkeenkäypää, joten se on meillä punaisena lankana. Itseäni havahduttavia artikkeleita ovat olleet mm. Maria Veitolan haastattelu Annassa ja erinäiset artikkelit, joissa pohdittiin ruoan vaikutusta migreenin hoidossa.
Sulu Köfte
400gr jauhelihaa
1/4 kupillista huuhdottua riisiä
1 muna
suolaa
pippuria
1/2 kuppia jauhoja
1 pilkottu sipuli
4-5 rkl murskattua tomaattia
2-3 perunaa
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl voita
2 kuppia vettä
suolaa
pippuria
Laita jauhot isolle lautaselle. Sekoita köfte ainekset isossa kulhossa. Jaa pieniin osiin ja pyörittele pieniksi palloiksi. Pyöräytä jauhoissa.
Buzzzzz Stoneoven Tradizionale
Buzzausta sunnuntai-illalle..
Eli tällä kertaa pääsin mukaan kampanjaan, jossa saimme maisteltavaksi Dr.Oetkerin Stoneoven Tradizionale pitsoja. Makuja oli kolme - mozzarella, tonnikala ja salami ja maisteltavaksi saimme viisi vapaavalintaista pitsaa.
Ensimmäiseksi buzzauskohteekseni pyysin naapurinrouvan, jonka kanssa emme aikoihin ole ennättäneet turista. Pitsat (mozzarella ja tonnikala) uuniin, juomat pöytään ja arvostelemaan!!
Minä: "Ohhoh. Tämähän on ihan hyvää. Ihan turhaan naureskeltiin mainoksen rapsakalle pohjalle. Tämähän on rapsakkaa!"
Rouva: "Joo, mutta tässä tonnikalassa on näitä oliiveja. Pakko nyppii pois. En tykkää".
Pisteitä annoimme 7/10 tonnikalasta ja 10/10 mozzarellasta. Siis valmispitsavalikolla.
Seuraavaksi pääsi mies romanttiselle TV-illalliselle. Eli siis kyseessä tavisarki-ilta väsyneen laiskimus vaimon seurana. Pitsoina salami ja tonnikala.
Minä: "Mä en haluu näitä oliiveja. Katso tätä pohjaa, eiks ookin hyvää?"
Mies: " Anna mulle ne oliivit. Tää on hyvää, mutt ei tässä oo muuta ku salamia. Ihan sun pitsa, hyvä pohja ja vähän päällä. Mä käyn kyllä hakeen tähän ees paprikaa."
Pisteitä 7/10 tonnikalasta, tosin mies ei maistanut ku reunan. Ja tuunauksen jälkeen (lisää juustoa ja paprikaa) salamista 8/10. Ja pohja tosiaan sai kiitosta myös mieheltä.
Viimeinen pitsa ja muutama hätävaraksi ostetut mozzarellat tuolla pakastimessa odottelee vielä uuniin pääsyä.
Summa summarum - Mozzarella oli erinomaista valmispitsaa. Pohjat olivat rapsakoita. Päälliset makukysymyksiä, mutta meidän minitestiryhmässä oliivit eivät saaneet kannatusta muuta kuin mieheltä.
Käykääpäs hakemassa omanne ja kommentoikaa!!
Eli tällä kertaa pääsin mukaan kampanjaan, jossa saimme maisteltavaksi Dr.Oetkerin Stoneoven Tradizionale pitsoja. Makuja oli kolme - mozzarella, tonnikala ja salami ja maisteltavaksi saimme viisi vapaavalintaista pitsaa.
Ensimmäiseksi buzzauskohteekseni pyysin naapurinrouvan, jonka kanssa emme aikoihin ole ennättäneet turista. Pitsat (mozzarella ja tonnikala) uuniin, juomat pöytään ja arvostelemaan!!
Minä: "Ohhoh. Tämähän on ihan hyvää. Ihan turhaan naureskeltiin mainoksen rapsakalle pohjalle. Tämähän on rapsakkaa!"
Rouva: "Joo, mutta tässä tonnikalassa on näitä oliiveja. Pakko nyppii pois. En tykkää".
Pisteitä annoimme 7/10 tonnikalasta ja 10/10 mozzarellasta. Siis valmispitsavalikolla.
Seuraavaksi pääsi mies romanttiselle TV-illalliselle. Eli siis kyseessä tavisarki-ilta väsyneen laiskimus vaimon seurana. Pitsoina salami ja tonnikala.
Minä: "Mä en haluu näitä oliiveja. Katso tätä pohjaa, eiks ookin hyvää?"
Mies: " Anna mulle ne oliivit. Tää on hyvää, mutt ei tässä oo muuta ku salamia. Ihan sun pitsa, hyvä pohja ja vähän päällä. Mä käyn kyllä hakeen tähän ees paprikaa."
Pisteitä 7/10 tonnikalasta, tosin mies ei maistanut ku reunan. Ja tuunauksen jälkeen (lisää juustoa ja paprikaa) salamista 8/10. Ja pohja tosiaan sai kiitosta myös mieheltä.
Viimeinen pitsa ja muutama hätävaraksi ostetut mozzarellat tuolla pakastimessa odottelee vielä uuniin pääsyä.
Summa summarum - Mozzarella oli erinomaista valmispitsaa. Pohjat olivat rapsakoita. Päälliset makukysymyksiä, mutta meidän minitestiryhmässä oliivit eivät saaneet kannatusta muuta kuin mieheltä.
Käykääpäs hakemassa omanne ja kommentoikaa!!
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Puhutaanko äijää??
Siis mä vihaan, VI-HAAN!! autokorjaamoita. Musta tuntuu, että vaikka kaikki olemme suomalaisia, niin en vain jostain pirskatin syystä saa niihin ukkoihin yhteyttä. Siksi joka ikinen kerta, kun joudun menemään autokorjaamolle - ja viime aikoina olen joutunut menemään tuhottoman usein - iskee se vitsin äijämäisyys päin näköä. No, ei auta. Rakas Romeo tarvitsi apua ja korjaamolle oli suunnattava.
Kaikki alkoi jo kuukausi sitten, kun rakas Romeo vinkaisi etuosastaan pahasti. Minä tietysti narisin miehelle, että kuulekuuleKUUNTELE, mutta hänen motivaationsa hoitaa minun Romeotani on viime aikoina ollut erittäin alhaalla, johtuen lähinnä siitä, että minä sain Romeon ja hän on koko vuoden joutunut kulkemaan julkisilla. Voivoi ja suuri kyynel. Tilannetta minusta tasoittaa hurjasti se, että minä olen se, joka päivän aikana vaihtaa työpaikkaa monesti ja hän on se, jolla on työauto!!
Kun en saanut huolilleni vastakaikua kurvaisin, siinä vaiheessa jo kovasti HUUTAVAN Romeoni, tutun huoltamon pihalle. "Nooh, tuossa kolmen viikon päästä voitaisiin kokeilla?". Siis WOT!! Kolmen viikon päästä ja KOKEILLA!! Ei muuta kuin seuraavaan paikkaan. Seuraavassa äijät halusi auton jätettävän heti ja suostuin siinä luulossa, että iltapäivällä Romeoni olisi jo kuosissa. No, arvatkaapas vaan oliko?? Niin, ei ollut ei. Äijät halusivat vain viettää Romeon kanssa kokonaisen päivän tietääkseen mitä sille voisi tehdä. Aikamoisen listan tekemistä keksivät. Niin ison että hiljenin ja kalpenin. mutta varasin ajan.
Kotona mies KUMMASTI kiinnostui, kun heitin ilmoille summan minkä äijät minulle olivat arvioineet. "OOOOF, sä oot nainen. Tässä on varmasti naiskuskin lisää. Miksi sä ett kysynyt mua? Me voidaan abien kanssa tää hoitaa!". Tuo viimeinen lause saa mut aina pelkäämään ja stressiarvot nousevat varmaan sekunnissa sataan jo aivojen vasta työstäessä lausettä "Me voidaan abien kanssa...". Se yleensä tietää mulle sekä lisämenoerää, että pitkää ja tuskaista odotusta.
Ja niin tiesi tälläkin kertaa!
Kolme viikkoa odottelin päivää, kun abeilla ja miehellä olisi yhteistä aikaa. Sitten kyllästyin Romeoni tuskaisiin ääniin ja soitin HÄNTÄ KOIPIEN VÄLISSÄ korjaamon pojille ja anelin pikaista aikaa. Kaikessa hiljaisuudessa, tai siis no, KUVAINNOLLISESTI hiljaisuudessa sen eräs aamu kurvasin huoltamon pihalle ja sovin miesten kanssa, että soittavat minulle hinta-arviota puolelta päivin. Vaan ei kuulunut soittoa eikä edes kukaan viitsinyt vastata minun heille soittaessa.
Puoli viideltä sisuunnuin ja päätin lähteä hakemaan uskottuni, oli mikä oli. Astelin asenteella, nenä pystyssä ja oli matkalla päättänyt, että NYT PUHUN ÄIJÄÄ ja ylitseni ei kävellä.Mutta kuinka ollakkaan, kun astuin miehiseen toimistoon ja kuunteliin erittäin monipuolista ja rikasta kiroilua, huomasin vaistomaisesti tyttöytyväni niin, että kun tuli minun vuoroni ja äijämäinen korjausäijä kysyi "No, olikos tytöllä se Romeo?", niin en enää saanutkaan kommentoitua tytöttelyä. Että harmitti jälkeenpäin!! Kovin kiltisti myös asettauduin odottelemaan nahkatuolille kyseenalaistamatta korjausaikaa tai mitään muutakaa. Sallien komentelun ja tytöttelyn.
Lopulta Romeo oli kunnossa ja ulkona odotteli autoni korjannut mies. Halusi nähdä millainen tyttö sitä Alfaa ajaa. Kertoi olevan hyvin hoidettu ja pidetty, samalla kun kertasi oman Alfan korjaushistoriansa seitsemänkymmentä luvulta, kiroilujen koristamana tietenkin. Ja minä pitäydyin tytön roolissa, vaikka mielessä vannoin opettelevani puhumaan äijää ennen seuraavan vuoden huoltoa. PRKL!
Ps. Huoltamon seinillä oli piiiitkäää rivi palkintoja parhaasta palvelusta!! Millaistahan se on niissä liikkeissä, joissa ei ole plakaatteja?? Tämä on mun kolmas kokeiltu huoltamo ja niistä ehdottomasti paras, SILTI.
Kaikki alkoi jo kuukausi sitten, kun rakas Romeo vinkaisi etuosastaan pahasti. Minä tietysti narisin miehelle, että kuulekuuleKUUNTELE, mutta hänen motivaationsa hoitaa minun Romeotani on viime aikoina ollut erittäin alhaalla, johtuen lähinnä siitä, että minä sain Romeon ja hän on koko vuoden joutunut kulkemaan julkisilla. Voivoi ja suuri kyynel. Tilannetta minusta tasoittaa hurjasti se, että minä olen se, joka päivän aikana vaihtaa työpaikkaa monesti ja hän on se, jolla on työauto!!
Kun en saanut huolilleni vastakaikua kurvaisin, siinä vaiheessa jo kovasti HUUTAVAN Romeoni, tutun huoltamon pihalle. "Nooh, tuossa kolmen viikon päästä voitaisiin kokeilla?". Siis WOT!! Kolmen viikon päästä ja KOKEILLA!! Ei muuta kuin seuraavaan paikkaan. Seuraavassa äijät halusi auton jätettävän heti ja suostuin siinä luulossa, että iltapäivällä Romeoni olisi jo kuosissa. No, arvatkaapas vaan oliko?? Niin, ei ollut ei. Äijät halusivat vain viettää Romeon kanssa kokonaisen päivän tietääkseen mitä sille voisi tehdä. Aikamoisen listan tekemistä keksivät. Niin ison että hiljenin ja kalpenin. mutta varasin ajan.
Kotona mies KUMMASTI kiinnostui, kun heitin ilmoille summan minkä äijät minulle olivat arvioineet. "OOOOF, sä oot nainen. Tässä on varmasti naiskuskin lisää. Miksi sä ett kysynyt mua? Me voidaan abien kanssa tää hoitaa!". Tuo viimeinen lause saa mut aina pelkäämään ja stressiarvot nousevat varmaan sekunnissa sataan jo aivojen vasta työstäessä lausettä "Me voidaan abien kanssa...". Se yleensä tietää mulle sekä lisämenoerää, että pitkää ja tuskaista odotusta.
Ja niin tiesi tälläkin kertaa!
Kolme viikkoa odottelin päivää, kun abeilla ja miehellä olisi yhteistä aikaa. Sitten kyllästyin Romeoni tuskaisiin ääniin ja soitin HÄNTÄ KOIPIEN VÄLISSÄ korjaamon pojille ja anelin pikaista aikaa. Kaikessa hiljaisuudessa, tai siis no, KUVAINNOLLISESTI hiljaisuudessa sen eräs aamu kurvasin huoltamon pihalle ja sovin miesten kanssa, että soittavat minulle hinta-arviota puolelta päivin. Vaan ei kuulunut soittoa eikä edes kukaan viitsinyt vastata minun heille soittaessa.
Puoli viideltä sisuunnuin ja päätin lähteä hakemaan uskottuni, oli mikä oli. Astelin asenteella, nenä pystyssä ja oli matkalla päättänyt, että NYT PUHUN ÄIJÄÄ ja ylitseni ei kävellä.Mutta kuinka ollakkaan, kun astuin miehiseen toimistoon ja kuunteliin erittäin monipuolista ja rikasta kiroilua, huomasin vaistomaisesti tyttöytyväni niin, että kun tuli minun vuoroni ja äijämäinen korjausäijä kysyi "No, olikos tytöllä se Romeo?", niin en enää saanutkaan kommentoitua tytöttelyä. Että harmitti jälkeenpäin!! Kovin kiltisti myös asettauduin odottelemaan nahkatuolille kyseenalaistamatta korjausaikaa tai mitään muutakaa. Sallien komentelun ja tytöttelyn.
Lopulta Romeo oli kunnossa ja ulkona odotteli autoni korjannut mies. Halusi nähdä millainen tyttö sitä Alfaa ajaa. Kertoi olevan hyvin hoidettu ja pidetty, samalla kun kertasi oman Alfan korjaushistoriansa seitsemänkymmentä luvulta, kiroilujen koristamana tietenkin. Ja minä pitäydyin tytön roolissa, vaikka mielessä vannoin opettelevani puhumaan äijää ennen seuraavan vuoden huoltoa. PRKL!
Ps. Huoltamon seinillä oli piiiitkäää rivi palkintoja parhaasta palvelusta!! Millaistahan se on niissä liikkeissä, joissa ei ole plakaatteja?? Tämä on mun kolmas kokeiltu huoltamo ja niistä ehdottomasti paras, SILTI.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)