Puhutaanko äijää??

Siis mä vihaan, VI-HAAN!! autokorjaamoita. Musta tuntuu, että vaikka kaikki olemme suomalaisia, niin en vain jostain pirskatin syystä saa niihin ukkoihin yhteyttä. Siksi joka ikinen kerta, kun joudun menemään autokorjaamolle - ja viime aikoina olen joutunut menemään tuhottoman usein - iskee se vitsin äijämäisyys päin näköä. No, ei auta. Rakas Romeo tarvitsi apua ja korjaamolle oli suunnattava.

Kaikki alkoi jo kuukausi sitten, kun rakas Romeo vinkaisi etuosastaan pahasti. Minä tietysti narisin miehelle, että kuulekuuleKUUNTELE, mutta hänen motivaationsa hoitaa minun Romeotani on viime aikoina ollut erittäin alhaalla, johtuen lähinnä siitä, että minä sain Romeon ja hän on koko vuoden joutunut kulkemaan julkisilla. Voivoi ja suuri kyynel. Tilannetta minusta tasoittaa hurjasti se, että minä olen se, joka päivän aikana vaihtaa työpaikkaa monesti ja hän on se, jolla on työauto!!

Kun en saanut huolilleni vastakaikua kurvaisin, siinä vaiheessa jo kovasti HUUTAVAN Romeoni, tutun huoltamon pihalle. "Nooh, tuossa kolmen viikon päästä voitaisiin kokeilla?". Siis WOT!! Kolmen viikon päästä ja KOKEILLA!! Ei muuta kuin seuraavaan paikkaan. Seuraavassa äijät halusi auton jätettävän heti ja suostuin siinä luulossa, että iltapäivällä Romeoni olisi jo kuosissa. No, arvatkaapas vaan oliko?? Niin, ei ollut ei. Äijät halusivat vain viettää Romeon kanssa kokonaisen päivän tietääkseen mitä sille voisi tehdä. Aikamoisen listan tekemistä keksivät. Niin ison että hiljenin ja kalpenin. mutta varasin ajan.

Kotona mies KUMMASTI kiinnostui, kun heitin ilmoille summan minkä äijät minulle olivat arvioineet. "OOOOF, sä oot nainen. Tässä on varmasti naiskuskin lisää. Miksi sä ett kysynyt mua? Me voidaan abien kanssa tää hoitaa!". Tuo viimeinen lause saa mut aina pelkäämään ja stressiarvot nousevat varmaan sekunnissa sataan jo aivojen vasta työstäessä lausettä "Me voidaan abien kanssa...". Se yleensä tietää mulle sekä lisämenoerää, että pitkää ja tuskaista odotusta.

Ja niin tiesi tälläkin kertaa! 

Kolme viikkoa odottelin päivää, kun abeilla ja miehellä olisi yhteistä aikaa. Sitten kyllästyin Romeoni tuskaisiin ääniin ja soitin HÄNTÄ KOIPIEN VÄLISSÄ korjaamon pojille ja anelin pikaista aikaa. Kaikessa hiljaisuudessa, tai siis no,  KUVAINNOLLISESTI hiljaisuudessa sen eräs aamu kurvasin huoltamon pihalle ja sovin miesten kanssa, että soittavat minulle hinta-arviota puolelta päivin. Vaan ei kuulunut soittoa eikä edes kukaan viitsinyt vastata minun heille soittaessa.

Puoli viideltä sisuunnuin ja päätin lähteä hakemaan uskottuni, oli mikä oli. Astelin asenteella, nenä pystyssä ja oli matkalla päättänyt, että NYT PUHUN ÄIJÄÄ ja ylitseni ei kävellä.Mutta kuinka ollakkaan, kun astuin miehiseen toimistoon ja kuunteliin erittäin monipuolista ja rikasta kiroilua, huomasin vaistomaisesti tyttöytyväni niin, että kun tuli minun vuoroni ja äijämäinen korjausäijä kysyi "No, olikos tytöllä se Romeo?", niin en enää saanutkaan kommentoitua tytöttelyä. Että harmitti jälkeenpäin!! Kovin kiltisti myös asettauduin odottelemaan nahkatuolille kyseenalaistamatta korjausaikaa tai mitään muutakaa. Sallien komentelun ja tytöttelyn.

Lopulta Romeo oli kunnossa ja ulkona odotteli autoni korjannut mies. Halusi nähdä millainen tyttö sitä Alfaa ajaa. Kertoi olevan hyvin hoidettu ja pidetty, samalla kun kertasi oman Alfan korjaushistoriansa seitsemänkymmentä luvulta, kiroilujen koristamana tietenkin. Ja minä pitäydyin tytön roolissa, vaikka mielessä vannoin opettelevani puhumaan äijää ennen seuraavan vuoden huoltoa. PRKL!

Ps. Huoltamon seinillä oli piiiitkäää rivi palkintoja parhaasta palvelusta!! Millaistahan se on niissä liikkeissä, joissa ei ole plakaatteja?? Tämä on mun kolmas kokeiltu huoltamo ja niistä ehdottomasti paras, SILTI.