Justiina ja hänen Pekka sekä pätkänsä

Jokin aika sitten kerroin kotitöiden uusjaosta.
Entisen, erittäin epäreilun jaon jälkeen pojat ovat huolehtineet keittiöstään ihailtavasti!
Logiikkana on, että kun MITÄÄN PUHDASTA ei enää kaapista löydy, on aika tiskata.
Pekka pesee, hankaa ja puunaa. Pätkä huuhtoo ja latoo kuivumaan.
Minä saan sitten Justiinan ominaisuudessa huseerata taustalla...

Tässä kotityöjaossa ei ole kysymys oivalluksesta,
eikä liioin tasa-arvosta
vaan lähinnä miesväen halusta näyttää minulle,
että eivät luovuta.
Ainakaan vielä...

Aferin size canimlarim ;-)

Eräänä aamuna terveyskeskuksessa

Periaatteessa en haluaisi siirtyä yksityisen lääkäriaseman asiakkaaksi.

Periaatteessa siksi, koska koen olevan suorastaan törkeää, että kaikki parhaat lääkärit jo ovat siirtyneet yksityisille lääkäriasemille, mikä vaikeuttaa terveyskeskusten lääkärien saantia ja luo tietysti epätasa-arvoa meidän kansalaisten keskuudessa.

Erityisesti tämä asia on ollut lähellä sydäntä, kun ystävälleni syntyi vaikeasti vammainen lapsi, joka olisi todella tarvinnut hyvää hoitoa ja vakuutuksen, mutta ei sitä saanut ongelmallisen synnytyksen ja vammojen takia. Sen päätöksen jälkeen heidän elämä onkin ollut yhtä jonottelua ja ystäväni on nyt joutunut sanoutumaan töistäänkin irti voidakseen olla lapsensa omaishoitaja.

Lapselleni pääkaupunkiseudulle muuttaessa otin vakuutuksen käyttöön ja hänen kanssaan käyn vain yksityisellä omalääkärimme jäätyä eläkkeelle. Omalääkärimme oli kuin viimeinen mohikaani alallaan - kutsumustyössä! Mutta sen jälkeen... muutamaa lääkäriä testasin ja sitten siirsin muksun yksityiselle. Ero on huomattava! Ja ärsyynnyn vain lisää, kun tiedän ystäväni taistelut hoidon saamiseksi ja sen, että Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta saada parasta!

No, tällä kertaa olin itse vaille hoitoa. Korvasärky yllätti keskellä yötä ja yö kului valvoen. Terveyskeskukseen soitin tasan kahdeksalta ja toimin vastaajan ohjeiden mukaisesti - jätin suositellun soittopyynnön ja jäin odottamaan vastausta. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten päätin lähteä paikanpäälle.

Kello 9.00 sain toimiston jonotusnumerokseni numeron 16.
Kanssani oli jonottamassa kaksi vanhempaa rouvaa, jotka muistelivat menneitä.
Rouva, joka oli tullut laboratorioon lähetteen kanssa, mutta joka oli sinne päästyään saanut kuulla tarvitsevansa vielä toimistosta jonkun paperin.
Sairaan lapsen kanssa lääkärin aikaa jonotteleva äiti.
Kaksi vanhaa vaaria, jotka jonottivat aikaa saadakseen piikin.
Puolituttu somaliäiti viiden lapsensa kanssa hakemassa jäykkäkouristuspiikkiä kaikille.
Suomalais-nigerialainen perhe, jonka molemmat lapset olivat flunssassa ja jotka olivat Jorvista käännytetty.
Jostainpäin lähi-itää kotoisin oleva mies, jonka jalka oli turvonnut.

Tällä kokoonpanolla odotimme. Odotimme. Odotimme. Ei mitään. Ei yhtään mitään tapahtumaa.
Kaksi lähihoitajaa meni toimiston viereiseen huoneeseen. Kului tunti. Ei mitään. Ei ketään mennyt sisään eikä liioin tullut ulos.

Kello 10.45. Siis TUNTI NELJÄKYMMENTÄVIISI MINUUTTIA myöhemmin pääsi ensimmäinen rouvista sisään. Me muut jatkoimme seinien mittailua ja kitisemistä.

Somalirouva lapsineen pääsi ottamaan rokoitteet.

Vaari1 - "Kyllä sitä on taas tuotu kaikki kakarat mukana. Toivottavasti ottavat kaikki rokotteet, että voivat mennä takaisin sinne mistä ovat tulleetkin".

Vaari2- "kyllä. Siinä menee meidänkin pienestä eläkkeestä iso osa noille ulkomaan ihmeille."

Vaari1 - "minäkin olen 45 vuotta töitä tehnyt ja noita nyt sitten elätän pienestä eläkkeestä. Kyllä pitäisi seipäällä työntää sinne mistä ovat tulleetkin".

Mietin keskusteluun puuttumista, mutta annan olla. Rokotusten jälkeen tervehdin rouvaa kuuluvasti ja autan häntä pukemaan lapsensa.

Suomalais-nigerialainen perhe puhuu keskenään englantia. Toinen vanhoista rouvista alkaa puhumaan heille englanniksi Suomesta. Ihastelee lopulta nuorten rohkeutta perustaa perhe ihan erilaisen kanssa ja kertoo kuinka hänkin varmaan perustaisi, jos olisi nuori. Perheen äiti ihastelee suomeksi vanhan rouvan avoimuutta.

Kello 11.30 on minun vuoroni päästä toimistoon. Selitän asiani ja saan luvan siirtyä jonottamaan lääkärin oven taakse. En saa aikaa, vaan lupauksen siitä, että lääkäri ottaa minut ehtiessään. Toivon mielessäni sen olevan ennen ruokataukoa...

Ensimmäisestä jonosta tuttu rouva oli ennättänyt hakea laboratoriotestit ja siirtyi nyt mukanani jonottamaan lääkärin oven taakse. Vitsailemme tilanteesta, vaikka sisällä jo hieman kyllästyttää.
Rouva kertoi olleensa ruoatta aamusta asti ja kanttiinin olevan kiinni. Käytän henkilökunta oikeuksia ja kipaisin hakemassa hedelmää henkilökunnan ruokalasta. Aika hurjaa vanhan ihmisen jonotella ilman mitään syömistä paastoamisen jälkeen! (hän oli luullut käyvänsä vain testeissä)

Kello 14 lääkäri palaa lounastauolta ja pääsen sisään ensimmäisenä.

Lääkäri: "no, kumpaakas korvaa sattuu?"
minä: " tätä vasempaa"
Lääkäri: "onkos sulla allergioita tai ollut vaikeuksia korvan kanssa?"
minä: "no, silloin kun lensin paljon, ei meinannut ilmanpaineen tasaus toimia"
Lääkäri: "no, nyt täällä on selvä tulehdus, mutta ei tää kyllä mitenkään reagoi paineeseen"
Lääkäri: "Mä laitan sulle nyt duactia ja tippoja. Takaisin sitten jos ei ala asettuu"
minä: "kiitos".

Koko hommassa meni maksimissaan 2 minuuttia. Arvatkaa vaan menisinkö takaisin...

Priorisointia

Asioiden priorisointi on tärkeä osa elämän hallintaa. On osattava valita. On osattava päättää mikä itselleen on tärkeää ja järjestettävä aikaa itselleen tärkeille asioille. Erityisesti on osattava pitää itselleen tärkeät ihmiset priorisoinnin kärjessä ja järjestää heille aikaa elämän vilskeessä.

Kuten niin monesti olen valittaen kertonut, itsestäni tuntuu välillä, että elämä vain riistäytyy käsistä ja aika sekä ne tärkeät asiat ennättävät kiitää ohi ilman, että niitä edes havahdun ihastelemaan. Oma muru kasvaa ja on nyt eskarilainen. Mitä on hänen äitinsä nämä kuusi vuotta kärjistäen tehnyt? töitä,töitä,töitä. Kolme parasta ystävääni asuvat monen vuoden tauon jälkeen 3-4km päästä kotoani ja koska olen heidät viimeksi "ennättänyt" nähdä? Joululomalla kotipaikkakunnallani. Näiden ja monen muun syyn takia olen pikku hiljaa tullut siihen loppu tulokseen, että minun on otettava ohjakset omiin käsiini ja lopetettava "kiltteily". Nyt on priorisoinnin aika elämässäni.

Eniten "turhaa", perheeltä ja ystäviltä, poissa olevaa aikaa elämässäni vie:

- delegoinnin puute / kiltteys ( varsinkin töissä minun on vain opittava delegoimaan)
- joka paikan höylänä olo (haalin tekemistä mistä pidän, mutta onko juuri nyt pakko?)
- Facebook ja netti ylipäätään
- puhelin

Ja tämä on aikomukseni asioita parantaakseni:

- karsin turhia palavereja ja mietin tarkempaa osallistumista työkutsuihin
- opettelen delegoimaan, pyytämään ja luottamaan siihen, että muutkin osaa
- käytän facebookia vain lapsen ollessa nukkumassa ja silloinkin vain yhteydenpitoon
- sama pätee nettiin
- työpuhelut vain työajalla
- puhelimen käytön rajoitan sukulaisiin ja ystäviin, jotka asuvat kaukana
- vapaa-aika on pääsääntöisesti vain perheelle ja ystäville
- "kiirettä" ei enää ole olemassa. "Kiire" on oman mielikuvituksemme luoma harha.
- Kehitän itseäni ja elämän hallintaani myös osallistumalla ystäväni kurssille

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että hankkiudun eroon kaikesta turhaksi kokemasta materiaalista ja kaikesta mikä kuormittaa jaksamistani henkisesti sekä fyysisesti. Olen jo aloittanut tämän polun ja se todella tuntuu hyvälle!!

Lisäksi olen vihdoin löytänyt ja sisäistänyt ajatuksen: "Tämä on minun elämä. Minä olen sen valtias. Vain minä voin tehdä siitä erinomaisen!". Ja sitä kohti olen nyt matkalla.

Kuullostaako oudolta?

Itse ajattelin tämän olevan osa ikäkriisiäni, mutta nyt ennemminkin koen tämän olevan uskonnottoman henkilön hengistymistä. Elämän hallinnan löytymistä. Elämästä nauttimisen ihanuutta.

Suosittelen !!

Äitiyttä ja lapsimessut

Eilen suuntasimme muksun kanssa heti aamutuimaan turkkilaisten ystävieni ja heidän lasten kanssa juhlistamaan lastenpäivää (23.4) hieman myöhässä erään ystävämme luokse Helsinkiin.
Muksut tietysti kävivät kierroksilla jo ennen lähtöä, olihan heillä energiaa hyvin nukutusta yöstä ja jännitystä tulevasta päivästä! Lisäksi he eivät olleet viikkoon nähneet toisiaan. Niin sitä sitten rymisteltiin kunnon karavaanina äänekkäästi bussiin ja metroon. Sorry vaan, kanssamatkustajat! ;-)
Juhlat olivat ihanat! Paljon ihania ruokia heti aamulla ja muksuille tietysti makeaa mahan täydeltä! Voi sitä kälätystä ja pälätystä!

Aikamme juhlittua lähdimme joukolla jatkamaan matkaa lapsimessuille Pasilaan. Koko karavaani ensin metroon ja sitten vielä junaan. Tunnelma vain koheni kohenemistaan. Lapsissa ilmeni jo selvää show-meininkiä, kiitos jännityksen ja sokerihumalan. Me mammat saimme tässä vaiheessa jo ottaa tukevampaa otetta ranteesta pitääksemme pikku miehet imussa mukana.

Lapsimessuilla ihmisiä oli PAAAALJOOON, joka ikiseen paikkaan sai todellakin jonottaa. Hauskat tekemiset kuitenkin motivoivat pikku ihmisemme jonottamaan.Ja jatkuvat kuulutukset löydetyistä lapsista toimivat sopivana pelotteena pysyä tiukasti mamman helmoissa... Niinpä saimme kokeilla pomppupaloautoa, Vilpurin leiväntekoa, Vilpurin kitaan pallon heittämistä, vierailimme poliisi- ja paloautossa, tapasimme Juniorin Pekan, ongimme, pyöritimme onnenpyöriä siellä ja täällä, lopuksi pääsimme viidakkoseikkailuun....


Siinä katsellessani omaa mussukkaani kymmenen metrin jonossa matelemassa kohti koitosta ja katsellessani muita mammoja jännittämässä oman mussukan omatoimisuutta sormet selän takana ristissä havahduin ajattelemaan kuinka siinä on nyt sitten meidän mammojen loppunäytös. Ensin ohjastat muksun jonottamaan, kerrot miten jonossa ollaan, muistutat olemaan seikkailussa varovainen ja kuuntelemaan aikuisten ohjeita, sitten sivussa tarkkailet ja jännität mussukan selviytymistä ja kun mussukan omavuoro tulee, rynnit loppusuoralle odottamaan omaasi. Ja kun se oma sieltä rymisten laskeutuu, hymy kapsahtaa huulille ja tunne "jee, minun muksupas sieltä vain selviytyi!" humahtaa ilmoille.
Onhan se äitiys melko suurennuslasin alla oloa! Oli ongelma mikä tahansa katse kääntyy äitiin - karkkihyllyn edessä kiukuttelevasta lapsesta, no, mihin tahansa ongelmaan... Aikamoinen tehtävä kasvattaa itsenäinen, selviytyvä, itseensä luottava, toiset huomioon ottava nuori!! Joillakin on yhteisön apu, mutta kyllähän me aika yksin joudumme selviytymään tehtävästä (siis vanhemmat)...

Ihana päivä päätettiin turkkilaisella ruoalla perinteistä ruokaa myyvässä ravintolassa. Pienokaisemme olivat väsymyksestä aloillaan ja tutkivat päivän lelusaalistaan. Valtavasti krääsää sieltä ja täältä. Aarteita.

Kotona mieheni oli hakenut pyytämäni leffan ("Ei nimeä") ja purnukan Ben&Jerry's New York Fudge jätskiä. Illalla ei tehty kerrassaan mitään. Muksu nukahti jo kello 19 ja minä vain notkuin sohvalla jalat kohti kattoa välillä jätskiä maistellen. Kerrassaan rentouttavaa!

Rakkaus

Hän on ollut olemassa minua varten jo 3 vuotta.

Jaksanut herätä aamutuimaan aina minun niin halutessani. Valittamatta. Ongelmitta.

Hän toivottaa hyvät huomenet maskuliinisella murinalla
ja saa minut aloittamaan päiväni rakkauden tunteella.

Hän on uskollinen ja jaksaa odottaa pitkätkin ostosreissut. Mukisematta. Aloillaan.

Hän kantaa painavatkin kassit, eikä valita niiden sisällöstä saati kalleudesta inahduksellakaan.

Hän on minun Romeoni. Joka rakastaa minua niin ylä- kuin alamäissä.


Minä en halunnut Romeota. Taistelin viikon saadakseni VW Beetlen. Oranssilla gerberalla.

Romeo löytyi kaukaa järvien takaa. Mielestäni aivan liian kaukaa.

Nyt Romeo on vain minun. Ja minusta on tullut hänestä mustasukkainen.

Puristan avaimia kaksi käsin, jos isäni haluaa ajaa hänellä. Minun tekisi mieleni piiloittaa avaimet, jos mutkat suoriksi ajava mieheni haluaa hänellä ajaa.
Romeollani, joka pitää vauhdikkaista kiihdytyksistä ja tasaisesta nopeudesta.

Romeolla ja minulla on jo 20 000 yhteistä kilometriä. Tunnemme siis toisemme.

Kukapa olisi uskonut, että vakiinnun sittenkin.

;-)

Tiistain tuhinat

Myönnetään. Tiistai on mulla se päivä, kun pitää tsempata itsensä töihin ja töissäkin todella pinnistellä ja skarpata. Tiistai on ihan toivoton päivä. Viikonloppu on kaukana ja tänä vuonna tiistai on ollut ihan ehdottomasti viikon haastavin työpäivä. Olen alta vastaaja. Tiistain talossa olen vieraileva. Viikon vieras. On todella haastavaa päästä vierailevana tiimiin sisälle ja vielä haastavampaa saada erityisryhmä hallittua, kun arki tiivistyy siihen yhteen päivään, jolloin olisi niin kiva olla se hyvä poliisi :-) Tästä syystä on motivaatio ollut vähän hakusessa. Ja myönnän sen avoimesti.
Tänään yllättävää oli se, että molemmat tämän talon tiimini tulivatkin tiedustelemaan, että tottahan konsultoin myös ensi vuonna heillä. He kiittelivät työpanoksestani ja kertoivat oppineensa vuoden aikana paljon monikulttuurisuuteen liittyen. Tämä tuli täysin puun takaa! Olin koko ajan syytellyt itseäni siitä, kuinka en pysty tämän ainoan yhden päivän aikana tarjoamaan heille sitä mitä minun tulisi ja todellakin koin, etten yllä tavoitteisiin. Loppu päivän taisinkin sitten vain liidellä jossain lähellä pilviä helpottuneena...

Illalla ruoaksi oli helppoa "fuusioruokaa":

- paketti juustokanafileitä paistettuna
- coucousia sopivasti sekaan
- ja suuri kasa omenaraastetta ympärille.
- namnamnamnamnam....

viikon varrelta

Pitkästä aikaa pääsin entisen työyhteisöni mukaan Tallinnaan.

Shoppailua, hyvää ruokaa, mahtavia työystäviä...

ja ratkiriemukasta ohjelmaa !

Torstaina innostuin vihdoinkin korjailemaan sängynpääty maalaustani.
Vieläkin pitäisi muutama kohta uusia :-/

Keskiviikkona pyöräiltiin rannan kautta kirjastoon...

ja tietysti valloitettiin suurimmat kivet !

Työviikko oli täynnä kokouksia ympäri paikkakuntaa.

Maanantaina rakkaalle Romeolle vaihdettiin renkaat.

Sunnuntaina hääpäivää juhlistettiin pyöräretkellä kakuin ja limsoin.

mies ja poika kilpailevat vuosipäivän kunniaksi tehdyllä retkellä

Rannalla oli niin kaunista!