Landella

Lauantai-illalla kello 23.04 keksimme miehen kanssa tehdä ylläripylläri reissun leirintäalueelle, jossa isäni on päättänyt tämän kesän majailla asuntovaununsa kanssa.

Niinpä mies könysi kellarista vanhat kalastuskamppeensa, minä pakkasin muksun vaihtovaatteet, oman rompsuni ja loput munkit laukkuun ja olimme valmiit. Pikapäätökset ovat aivan parasta!!

Aamulla muksu vaan nips-naps potkulautoineen auton perälle ja navigatoriin oikea osoite. Olimme menossa niin landelle, että navi paikallisti vain kilometriä aikaisemmin olleen talon. Mikäs sen parempaa ;-) !

Motarilla pelasimme "arvaa seuraavan auton väri"- ja "kuka saa ensimmäiseksi 10 arvausta oikein"-leikkejä. Päätieltä sivutielle siirryttäessä keskityimme luonnon havannoimiseen. "Kato, silta", "kato, varis" "kato, kotka" "kato, ihan varmana leijona" "kato, tuo kyllä oli kettu tai ehkä kissa". Taidettiin tulla kaupungista :-)



Mitä syvemmälle metsään ajelimme turkkilaisen popin saattelemana sitä hiljaisemmaksi tulimme. "Kuka täällä voi asua?" "Missä ne käy, kun niillä ei oo ärrää eikä makuunia?" "Ihan oikeastiko ne ajaa 20km k-kauppaan?" kyseli mieheni. Syntyperäinen istanbulilainen. (Ja siis hei, me ollaan asuttu myös landella. Mutta niinku kirkonkylässä siellä landella. Ärrälle (tuonne nykyajan selviytymiskeskukseen) matkaa siis vain 100 metriä ja risat.)


No, ihanaa oli hiljaisuus. Kuuli omat ajatukset. Elämän rauhallisuuden kestäminen vaatii taitoa. Kaupattomuus vaatii taitoa. Se, että pitää olla aloillaan. Siellä se isäni (jo viikon yksin leireilleenä) naputteli telttaansa paremmin kiinni maahan ja lähti miesjoukossa aamullisia verkkoja kokemaan. Lähtiessä vain totesi minun huolehtiessani seuran puutetta, että "johan sitä pitää huomennakin ne verkot kokea". Edes televisio ei toimi, kun ei digiboksi saa signalia siellä jossain.



Ja mitkä maisemat!! Hiljainen järvi, muutama sorsa, ihania saaria siellä täällä. Teki vain mieli imeä sitä rauhallisuutta keuhkot täyteen ja nauttia!

Takaisin motarille saapuessamme mies totesi: "huh, mä jo pelkäsin, että me kadotaan erämaahan!". Ja se ei edes ollut vitsi. Pakko myöntää, että minustakin on tullut kaupunkilainen, niin paljon kuin maaseutua rakastankin.
Ehkä siinä rauhoittumisessakin olisi taas oppimisen paikka??