Justiina ja hänen Pekka sekä pätkänsä

Jokin aika sitten kerroin kotitöiden uusjaosta.
Entisen, erittäin epäreilun jaon jälkeen pojat ovat huolehtineet keittiöstään ihailtavasti!
Logiikkana on, että kun MITÄÄN PUHDASTA ei enää kaapista löydy, on aika tiskata.
Pekka pesee, hankaa ja puunaa. Pätkä huuhtoo ja latoo kuivumaan.
Minä saan sitten Justiinan ominaisuudessa huseerata taustalla...

Tässä kotityöjaossa ei ole kysymys oivalluksesta,
eikä liioin tasa-arvosta
vaan lähinnä miesväen halusta näyttää minulle,
että eivät luovuta.
Ainakaan vielä...

Aferin size canimlarim ;-)

Eräänä aamuna terveyskeskuksessa

Periaatteessa en haluaisi siirtyä yksityisen lääkäriaseman asiakkaaksi.

Periaatteessa siksi, koska koen olevan suorastaan törkeää, että kaikki parhaat lääkärit jo ovat siirtyneet yksityisille lääkäriasemille, mikä vaikeuttaa terveyskeskusten lääkärien saantia ja luo tietysti epätasa-arvoa meidän kansalaisten keskuudessa.

Erityisesti tämä asia on ollut lähellä sydäntä, kun ystävälleni syntyi vaikeasti vammainen lapsi, joka olisi todella tarvinnut hyvää hoitoa ja vakuutuksen, mutta ei sitä saanut ongelmallisen synnytyksen ja vammojen takia. Sen päätöksen jälkeen heidän elämä onkin ollut yhtä jonottelua ja ystäväni on nyt joutunut sanoutumaan töistäänkin irti voidakseen olla lapsensa omaishoitaja.

Lapselleni pääkaupunkiseudulle muuttaessa otin vakuutuksen käyttöön ja hänen kanssaan käyn vain yksityisellä omalääkärimme jäätyä eläkkeelle. Omalääkärimme oli kuin viimeinen mohikaani alallaan - kutsumustyössä! Mutta sen jälkeen... muutamaa lääkäriä testasin ja sitten siirsin muksun yksityiselle. Ero on huomattava! Ja ärsyynnyn vain lisää, kun tiedän ystäväni taistelut hoidon saamiseksi ja sen, että Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta saada parasta!

No, tällä kertaa olin itse vaille hoitoa. Korvasärky yllätti keskellä yötä ja yö kului valvoen. Terveyskeskukseen soitin tasan kahdeksalta ja toimin vastaajan ohjeiden mukaisesti - jätin suositellun soittopyynnön ja jäin odottamaan vastausta. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten päätin lähteä paikanpäälle.

Kello 9.00 sain toimiston jonotusnumerokseni numeron 16.
Kanssani oli jonottamassa kaksi vanhempaa rouvaa, jotka muistelivat menneitä.
Rouva, joka oli tullut laboratorioon lähetteen kanssa, mutta joka oli sinne päästyään saanut kuulla tarvitsevansa vielä toimistosta jonkun paperin.
Sairaan lapsen kanssa lääkärin aikaa jonotteleva äiti.
Kaksi vanhaa vaaria, jotka jonottivat aikaa saadakseen piikin.
Puolituttu somaliäiti viiden lapsensa kanssa hakemassa jäykkäkouristuspiikkiä kaikille.
Suomalais-nigerialainen perhe, jonka molemmat lapset olivat flunssassa ja jotka olivat Jorvista käännytetty.
Jostainpäin lähi-itää kotoisin oleva mies, jonka jalka oli turvonnut.

Tällä kokoonpanolla odotimme. Odotimme. Odotimme. Ei mitään. Ei yhtään mitään tapahtumaa.
Kaksi lähihoitajaa meni toimiston viereiseen huoneeseen. Kului tunti. Ei mitään. Ei ketään mennyt sisään eikä liioin tullut ulos.

Kello 10.45. Siis TUNTI NELJÄKYMMENTÄVIISI MINUUTTIA myöhemmin pääsi ensimmäinen rouvista sisään. Me muut jatkoimme seinien mittailua ja kitisemistä.

Somalirouva lapsineen pääsi ottamaan rokoitteet.

Vaari1 - "Kyllä sitä on taas tuotu kaikki kakarat mukana. Toivottavasti ottavat kaikki rokotteet, että voivat mennä takaisin sinne mistä ovat tulleetkin".

Vaari2- "kyllä. Siinä menee meidänkin pienestä eläkkeestä iso osa noille ulkomaan ihmeille."

Vaari1 - "minäkin olen 45 vuotta töitä tehnyt ja noita nyt sitten elätän pienestä eläkkeestä. Kyllä pitäisi seipäällä työntää sinne mistä ovat tulleetkin".

Mietin keskusteluun puuttumista, mutta annan olla. Rokotusten jälkeen tervehdin rouvaa kuuluvasti ja autan häntä pukemaan lapsensa.

Suomalais-nigerialainen perhe puhuu keskenään englantia. Toinen vanhoista rouvista alkaa puhumaan heille englanniksi Suomesta. Ihastelee lopulta nuorten rohkeutta perustaa perhe ihan erilaisen kanssa ja kertoo kuinka hänkin varmaan perustaisi, jos olisi nuori. Perheen äiti ihastelee suomeksi vanhan rouvan avoimuutta.

Kello 11.30 on minun vuoroni päästä toimistoon. Selitän asiani ja saan luvan siirtyä jonottamaan lääkärin oven taakse. En saa aikaa, vaan lupauksen siitä, että lääkäri ottaa minut ehtiessään. Toivon mielessäni sen olevan ennen ruokataukoa...

Ensimmäisestä jonosta tuttu rouva oli ennättänyt hakea laboratoriotestit ja siirtyi nyt mukanani jonottamaan lääkärin oven taakse. Vitsailemme tilanteesta, vaikka sisällä jo hieman kyllästyttää.
Rouva kertoi olleensa ruoatta aamusta asti ja kanttiinin olevan kiinni. Käytän henkilökunta oikeuksia ja kipaisin hakemassa hedelmää henkilökunnan ruokalasta. Aika hurjaa vanhan ihmisen jonotella ilman mitään syömistä paastoamisen jälkeen! (hän oli luullut käyvänsä vain testeissä)

Kello 14 lääkäri palaa lounastauolta ja pääsen sisään ensimmäisenä.

Lääkäri: "no, kumpaakas korvaa sattuu?"
minä: " tätä vasempaa"
Lääkäri: "onkos sulla allergioita tai ollut vaikeuksia korvan kanssa?"
minä: "no, silloin kun lensin paljon, ei meinannut ilmanpaineen tasaus toimia"
Lääkäri: "no, nyt täällä on selvä tulehdus, mutta ei tää kyllä mitenkään reagoi paineeseen"
Lääkäri: "Mä laitan sulle nyt duactia ja tippoja. Takaisin sitten jos ei ala asettuu"
minä: "kiitos".

Koko hommassa meni maksimissaan 2 minuuttia. Arvatkaa vaan menisinkö takaisin...

Priorisointia

Asioiden priorisointi on tärkeä osa elämän hallintaa. On osattava valita. On osattava päättää mikä itselleen on tärkeää ja järjestettävä aikaa itselleen tärkeille asioille. Erityisesti on osattava pitää itselleen tärkeät ihmiset priorisoinnin kärjessä ja järjestää heille aikaa elämän vilskeessä.

Kuten niin monesti olen valittaen kertonut, itsestäni tuntuu välillä, että elämä vain riistäytyy käsistä ja aika sekä ne tärkeät asiat ennättävät kiitää ohi ilman, että niitä edes havahdun ihastelemaan. Oma muru kasvaa ja on nyt eskarilainen. Mitä on hänen äitinsä nämä kuusi vuotta kärjistäen tehnyt? töitä,töitä,töitä. Kolme parasta ystävääni asuvat monen vuoden tauon jälkeen 3-4km päästä kotoani ja koska olen heidät viimeksi "ennättänyt" nähdä? Joululomalla kotipaikkakunnallani. Näiden ja monen muun syyn takia olen pikku hiljaa tullut siihen loppu tulokseen, että minun on otettava ohjakset omiin käsiini ja lopetettava "kiltteily". Nyt on priorisoinnin aika elämässäni.

Eniten "turhaa", perheeltä ja ystäviltä, poissa olevaa aikaa elämässäni vie:

- delegoinnin puute / kiltteys ( varsinkin töissä minun on vain opittava delegoimaan)
- joka paikan höylänä olo (haalin tekemistä mistä pidän, mutta onko juuri nyt pakko?)
- Facebook ja netti ylipäätään
- puhelin

Ja tämä on aikomukseni asioita parantaakseni:

- karsin turhia palavereja ja mietin tarkempaa osallistumista työkutsuihin
- opettelen delegoimaan, pyytämään ja luottamaan siihen, että muutkin osaa
- käytän facebookia vain lapsen ollessa nukkumassa ja silloinkin vain yhteydenpitoon
- sama pätee nettiin
- työpuhelut vain työajalla
- puhelimen käytön rajoitan sukulaisiin ja ystäviin, jotka asuvat kaukana
- vapaa-aika on pääsääntöisesti vain perheelle ja ystäville
- "kiirettä" ei enää ole olemassa. "Kiire" on oman mielikuvituksemme luoma harha.
- Kehitän itseäni ja elämän hallintaani myös osallistumalla ystäväni kurssille

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että hankkiudun eroon kaikesta turhaksi kokemasta materiaalista ja kaikesta mikä kuormittaa jaksamistani henkisesti sekä fyysisesti. Olen jo aloittanut tämän polun ja se todella tuntuu hyvälle!!

Lisäksi olen vihdoin löytänyt ja sisäistänyt ajatuksen: "Tämä on minun elämä. Minä olen sen valtias. Vain minä voin tehdä siitä erinomaisen!". Ja sitä kohti olen nyt matkalla.

Kuullostaako oudolta?

Itse ajattelin tämän olevan osa ikäkriisiäni, mutta nyt ennemminkin koen tämän olevan uskonnottoman henkilön hengistymistä. Elämän hallinnan löytymistä. Elämästä nauttimisen ihanuutta.

Suosittelen !!

Äitiyttä ja lapsimessut

Eilen suuntasimme muksun kanssa heti aamutuimaan turkkilaisten ystävieni ja heidän lasten kanssa juhlistamaan lastenpäivää (23.4) hieman myöhässä erään ystävämme luokse Helsinkiin.
Muksut tietysti kävivät kierroksilla jo ennen lähtöä, olihan heillä energiaa hyvin nukutusta yöstä ja jännitystä tulevasta päivästä! Lisäksi he eivät olleet viikkoon nähneet toisiaan. Niin sitä sitten rymisteltiin kunnon karavaanina äänekkäästi bussiin ja metroon. Sorry vaan, kanssamatkustajat! ;-)
Juhlat olivat ihanat! Paljon ihania ruokia heti aamulla ja muksuille tietysti makeaa mahan täydeltä! Voi sitä kälätystä ja pälätystä!

Aikamme juhlittua lähdimme joukolla jatkamaan matkaa lapsimessuille Pasilaan. Koko karavaani ensin metroon ja sitten vielä junaan. Tunnelma vain koheni kohenemistaan. Lapsissa ilmeni jo selvää show-meininkiä, kiitos jännityksen ja sokerihumalan. Me mammat saimme tässä vaiheessa jo ottaa tukevampaa otetta ranteesta pitääksemme pikku miehet imussa mukana.

Lapsimessuilla ihmisiä oli PAAAALJOOON, joka ikiseen paikkaan sai todellakin jonottaa. Hauskat tekemiset kuitenkin motivoivat pikku ihmisemme jonottamaan.Ja jatkuvat kuulutukset löydetyistä lapsista toimivat sopivana pelotteena pysyä tiukasti mamman helmoissa... Niinpä saimme kokeilla pomppupaloautoa, Vilpurin leiväntekoa, Vilpurin kitaan pallon heittämistä, vierailimme poliisi- ja paloautossa, tapasimme Juniorin Pekan, ongimme, pyöritimme onnenpyöriä siellä ja täällä, lopuksi pääsimme viidakkoseikkailuun....


Siinä katsellessani omaa mussukkaani kymmenen metrin jonossa matelemassa kohti koitosta ja katsellessani muita mammoja jännittämässä oman mussukan omatoimisuutta sormet selän takana ristissä havahduin ajattelemaan kuinka siinä on nyt sitten meidän mammojen loppunäytös. Ensin ohjastat muksun jonottamaan, kerrot miten jonossa ollaan, muistutat olemaan seikkailussa varovainen ja kuuntelemaan aikuisten ohjeita, sitten sivussa tarkkailet ja jännität mussukan selviytymistä ja kun mussukan omavuoro tulee, rynnit loppusuoralle odottamaan omaasi. Ja kun se oma sieltä rymisten laskeutuu, hymy kapsahtaa huulille ja tunne "jee, minun muksupas sieltä vain selviytyi!" humahtaa ilmoille.
Onhan se äitiys melko suurennuslasin alla oloa! Oli ongelma mikä tahansa katse kääntyy äitiin - karkkihyllyn edessä kiukuttelevasta lapsesta, no, mihin tahansa ongelmaan... Aikamoinen tehtävä kasvattaa itsenäinen, selviytyvä, itseensä luottava, toiset huomioon ottava nuori!! Joillakin on yhteisön apu, mutta kyllähän me aika yksin joudumme selviytymään tehtävästä (siis vanhemmat)...

Ihana päivä päätettiin turkkilaisella ruoalla perinteistä ruokaa myyvässä ravintolassa. Pienokaisemme olivat väsymyksestä aloillaan ja tutkivat päivän lelusaalistaan. Valtavasti krääsää sieltä ja täältä. Aarteita.

Kotona mieheni oli hakenut pyytämäni leffan ("Ei nimeä") ja purnukan Ben&Jerry's New York Fudge jätskiä. Illalla ei tehty kerrassaan mitään. Muksu nukahti jo kello 19 ja minä vain notkuin sohvalla jalat kohti kattoa välillä jätskiä maistellen. Kerrassaan rentouttavaa!

Rakkaus

Hän on ollut olemassa minua varten jo 3 vuotta.

Jaksanut herätä aamutuimaan aina minun niin halutessani. Valittamatta. Ongelmitta.

Hän toivottaa hyvät huomenet maskuliinisella murinalla
ja saa minut aloittamaan päiväni rakkauden tunteella.

Hän on uskollinen ja jaksaa odottaa pitkätkin ostosreissut. Mukisematta. Aloillaan.

Hän kantaa painavatkin kassit, eikä valita niiden sisällöstä saati kalleudesta inahduksellakaan.

Hän on minun Romeoni. Joka rakastaa minua niin ylä- kuin alamäissä.


Minä en halunnut Romeota. Taistelin viikon saadakseni VW Beetlen. Oranssilla gerberalla.

Romeo löytyi kaukaa järvien takaa. Mielestäni aivan liian kaukaa.

Nyt Romeo on vain minun. Ja minusta on tullut hänestä mustasukkainen.

Puristan avaimia kaksi käsin, jos isäni haluaa ajaa hänellä. Minun tekisi mieleni piiloittaa avaimet, jos mutkat suoriksi ajava mieheni haluaa hänellä ajaa.
Romeollani, joka pitää vauhdikkaista kiihdytyksistä ja tasaisesta nopeudesta.

Romeolla ja minulla on jo 20 000 yhteistä kilometriä. Tunnemme siis toisemme.

Kukapa olisi uskonut, että vakiinnun sittenkin.

;-)

Tiistain tuhinat

Myönnetään. Tiistai on mulla se päivä, kun pitää tsempata itsensä töihin ja töissäkin todella pinnistellä ja skarpata. Tiistai on ihan toivoton päivä. Viikonloppu on kaukana ja tänä vuonna tiistai on ollut ihan ehdottomasti viikon haastavin työpäivä. Olen alta vastaaja. Tiistain talossa olen vieraileva. Viikon vieras. On todella haastavaa päästä vierailevana tiimiin sisälle ja vielä haastavampaa saada erityisryhmä hallittua, kun arki tiivistyy siihen yhteen päivään, jolloin olisi niin kiva olla se hyvä poliisi :-) Tästä syystä on motivaatio ollut vähän hakusessa. Ja myönnän sen avoimesti.
Tänään yllättävää oli se, että molemmat tämän talon tiimini tulivatkin tiedustelemaan, että tottahan konsultoin myös ensi vuonna heillä. He kiittelivät työpanoksestani ja kertoivat oppineensa vuoden aikana paljon monikulttuurisuuteen liittyen. Tämä tuli täysin puun takaa! Olin koko ajan syytellyt itseäni siitä, kuinka en pysty tämän ainoan yhden päivän aikana tarjoamaan heille sitä mitä minun tulisi ja todellakin koin, etten yllä tavoitteisiin. Loppu päivän taisinkin sitten vain liidellä jossain lähellä pilviä helpottuneena...

Illalla ruoaksi oli helppoa "fuusioruokaa":

- paketti juustokanafileitä paistettuna
- coucousia sopivasti sekaan
- ja suuri kasa omenaraastetta ympärille.
- namnamnamnamnam....

viikon varrelta

Pitkästä aikaa pääsin entisen työyhteisöni mukaan Tallinnaan.

Shoppailua, hyvää ruokaa, mahtavia työystäviä...

ja ratkiriemukasta ohjelmaa !

Torstaina innostuin vihdoinkin korjailemaan sängynpääty maalaustani.
Vieläkin pitäisi muutama kohta uusia :-/

Keskiviikkona pyöräiltiin rannan kautta kirjastoon...

ja tietysti valloitettiin suurimmat kivet !

Työviikko oli täynnä kokouksia ympäri paikkakuntaa.

Maanantaina rakkaalle Romeolle vaihdettiin renkaat.

Sunnuntaina hääpäivää juhlistettiin pyöräretkellä kakuin ja limsoin.

mies ja poika kilpailevat vuosipäivän kunniaksi tehdyllä retkellä

Rannalla oli niin kaunista!

RaiRai

Nyt tämä mamma vaihtaa päiväksi vapaalle!

Ja on asiasta NIIN innoissaan, että asensi epäluotettavan kännykkänsä kellonkin tuntia liian aikaisen, jonka vuoksi nyt sitten heräsi 5.25... no, tuleepahan vapaapäivästä pitkä ;-)

Vaikkei kyseessä ole mitään kummempaa kuin entisellä työporukalla Tallinnaan meno, on mieli hilpeä ja odottava. Kaksi vuotta sitten työpaikkaa vaihtaessa sitä tuli luvattua vierailla, mutta niinhän siinä aina käy, että arki vie ja vierailut jää :-/ Aivan mahtavaa saada kutsu mukaan perinteiselle yhteisristeilylle, jonka aikana ennätetään parantaa niin työn kuin maailmankin asiat... Tällä kertaa risteily tulee siinäkin mielessä hyvään ajankohtaan, että tämä mamma todella tarvitsee oman hengähdyksen! Torstaina saimme ison työasian sovittua, jonka myöten iso stressi hälveni, nyt vain suuri työ saada kaikki kirjalliseen muotoon ja komitean eteen... eli täydellinen väli nollaukselle!

Risteilyn lisäksi meillä on 5 1/2h käytettäväksi Tallinnaan. Ajan rajallisuus vaatii tarkkoja suunnitelmia, sillä tavoitteena entisen tiimiläiseni kanssa on aina nähdä jotain ihan paikallista ja ei niin turisteille suunnttua - josko se on mahdollista. Viime kerralla otimme tramin Järven kaupungin osaan, nyt ajattelimme suunnata Tallinnan itäosiin ja katsastaa mitä sieltä löytyy. Paluumatkalla sitten humputellaan ... (en käytä alkoholia juuri nimeksikään, siihen ei ole mitään ideologista tai traumaattista syytä, ei vain maistu enkä koe tarvetta humalalle, humputella silti voi alkoholittakin, vaikkei sitä yleensä kukaan oikein usko :-D )

eli RAIRAI !! ;-)

Kotityöt

Teimme tuossa jonain päivänä kotitöiden jaon. Jako on kaukana kristillisestä tasajaosta, mutta selvästi parempi kuin entinen "teen itse kaiken"-systeemi.
Annoin anteliaasti kanssa asujieni valita kotitöiden listalta itselleen mieluiset.
Sellaiset joihin myös suostuvat sitoutumaan.

Mies valitsi keittiön. Poika oman huoneensa. Mulle sitten jäi loput.
Nyt on toinen viikko menossa ja olen edelleen tyytyväinen!
Ruksi seinään ja kolme koputusta puuhun. #kop, kop, kop#

Kotityöt ei meillä ole ollut mikään kiistelyn aihe. Nyt vain oli sopiva herkkyyskausi tehdä niistä uusia sopimuksia :-D



Ruoaksi tänään teimme ison kattilallisen Sulu köfteä.
Hyvä ja helppoa perusruokaa, joka upposi jopa muksulle.


Illalla juttelin parhaimman ystäväni kanssa puhelimessa. Siinä jutellessa havahduin - oma elämäni kuullosti toisen kertomana paljon vauhdikkaammalta ja värikkäämmältä kuin se onkaan. Elämähän on niin tuiki tavallista lapsiperheen arkea kuin vain voi kuvitella. Kaukana on ajat, jolloin kuljettiin tuulen mukana maasta toiseen ja jolloin ajatukset olivat vielä musta-valkoisia. Hassu tämä rakas elämä !

Perhe + työ = ?

PERHE + TYÖ = ?

Tällä hetkellä vastaisin epäilemättä "= syyllisyys".

En vain saa näitä kahta asiaa tasapainoon. En sitten millään. Vaaka kääntyy aina jommankumman puoleen, jolloin tuloksena on syyllisyys ja stressi.

Kyse ei ole arvoissa tai siinä, että haluaisin edetä hurjaa vauhtia uralla. Ei ei ei. Nostan itseasiassa hattua niille, jotka onnistuvat etenemään uralla ja hoitamaan siinä samalla perheensä. Itselleni kyseessä on ihan normiduunin ja perheen yhdistämisen vaikeus.

Aamu alkaa pienen miehen herättämisellä. Joka ikinen aamu se tuntuu kurjalta. Joka ikinen aamu ikävöin viikonlopun leppoisia sohvalla kellimisiä ja brunsseja sitten joskus, kun ruoka maittaa. Hyvin monena aamuna meidän aamutoimistamme on kellimiset kaukana. "Hei, nyt sun on pakko nousta. Nyt äiti on ihan oikeesti jo myöhässä"; on normaalisti se viimeinen lause, jolla sitten herätän nuppuni.

Vauhdilla vikisevä lapsi mukana kiidetään päiväkodille. Matkalla ehdin kuunnella joka ikisen aamun kitinän puurosta ja päiväunista. Kaksi pakollista asiaa vuodesta toiseen. Kaksi niin epämieluisaa asiaa.

Päiväkotimatkan vaihtuessa työmatkaksi omatunto muistuttelee kaikista niistä asioista, jotka ovat joko tekemättä tai jotka olisi kenties voinut tehdä paremminkin. Jos olen omalla autolla liikkeellä puolet ajattelusta joutuu tällöinkin keskittymään reittivalintaan, enhän toki halua juuttua Länsiväylän aamuruuhkaan jo valmiiksi myöhässä.

Töissä ajan rajallisuus tulee taas vastaan. On jatkuvasti muistutettava itseään siitä, ettei kaikkea voi eikä tarvitse ehtiä tehdä. Mutta ottaa se ainakin omalle luonnolleni, että tietää mitä tulisi voida ja ehtiä tehdä, mutta mikä on mahdotonta. Onneksi työ on silti ihanaa ja työkaverit mahtavia. Melkein joka päivä työstä pääsy venyy, joten...

poikaa haettaessa, olen taas melkein myöhässä ja kuulumisten vaihto käy lennossa. Mies toki hakisi, mutta kun minulla on auto, menisi se vaikeaksi ja hän se vasta myöhässä olisikin. Yleensä poika ei ole pitänyt välipalasta (kiisseliä tms.) ja niinpä jo päiväkodin portilla hän alkaa valitella nälkää.

Tässä vaiheessa on suuri houkutus napata eines pöytään ja siirtyä poitsun vierelle telkan ääreen syömään, mutta meninpäs tekemään uuden vuoden lupauksen, jossa vannoin mikroruoattamuutta ja rauhallisten ruokahetkien nimeen, joten sitä nyt edelleen toteutan.

Ilta kuluukin arkipuuhissa ja yhtäkkiä sitä huomaa, että on unien aika ja pojan kanssa on ennättänyt olla hurjat 3 tuntia! Osan siitäkin ajasta on joutunut olemaan se "tyhmä, äkäinen äiti", jonka lapsi piirsi liitutaululleen kirkkaan punaisella. Auts.

Siinäpäs se. Juttu syyllisyydestäni. Fiilis on melkein päivittäinen. Jos olisi mahdollista ottaa irtiotto, sen ottaisin. Mutta tällä hetkellä on vain pakko odottaa kesälomaa, jolloin ollaankin 6 viikkoa kuin paita ja peppu.

Linkissä juttu asiaan liittyen:

Työn ja perheen yhdistäminen

Päivitys

Muksulla alkoi oksutauti kaksi tunti nukahtamisen jälkeen. Tietysti kaikki juuri pestyt lakanat ja peitot oksussa :-(
Onneksi poika sentään pääsi babansa kainaloon, puhtaisiin lakanoihin jatkamaan unta ja minä ajattelin pestä koneellisen haisupyykkejä kuivumaan ja samalla olla valppaana pojan kunnon suhteen. Kun on noroa ja ties mitä liikenteessä... Huomenna on oltava kotona potilaan kanssa ja yritettävä vaihtaa muutamat palaverit tulevaan. Ei voi mitään. Elämä vaan on ja silleen.

---------------------------------------------------------------------------------

Nyt se on sitten tehty. Tai yritetty tehdä.

Bloggerin uutuuksilla oli periaatteessa helpo muokkailla kaikkea, mutta omalla kohdalla "for the dummies..." -opasta tarvittaisiin esimerkiksi tuon otsakkeen alla olevan kuvan muokkaukseen. Ei riitä taidot eikä hermot ei...

Mutta joka tapauksessa vähän enemmän minun tyylisempi ;-)

Happily ever after

Seitsemän vuotta sitten olimme päättäneet luvata virallisesti olla toistemme kanssa ikuisesti, niin ala - kuin ylämäissäkin. Kumpaakin asia jännitti. Kummallakin oli onnen tunteen alla myös "eihän tässä nyt näin pitänyt käydä"-tunne, koska kumpikin oli aina ollut sitä mieltä, että sormus ja virallistaminen ei ole tarpeellista yhteiselossa. Mutta juu nou - rakkaus, rakkaus, rakkaus... Niin sitä sitten mentiin mekin maistraattiin, kuten Turkissa on tapana.

Halusimme mennä naimisiin nimenomaan Taksimin maistraatissa, koska silloin siellä asuimme ja koska alueella oli niin tärkeä rooli elämässämme. Tämän päivän valitsimme, koska kevät on kauneimmillaan ja sinä vuonna oli pääsiäinen. Päätimme, että tämän juhlan juhlimme haluamallamme tavalla, ystävien kera ilman sukua. Suvut saa haluamansa juhlat kesällä.

Päivä oli kaunis, pirteä kevätpäivä. Aamulla heräsimme hotellilla ja kävi ilmi, että pesula oli kadottanut sukkapyykkimme. Niin sitten maistraattiin suunnatessamme, piipahdimme sukkaostoksilla :-) Myös bestman oli unohtanut ostaa lupaamansa kakun, joten sukkien jälkeen oli vuorossa kakku. Aukiolla tapasimme koko ystäväporukan ja juhlatunnelma, sekä pienet perhoset pääsivät valloilleen. Häissämme oli mukana mieheni parhaimmat ystävät sekä minun läheisimmät istanbulin ystäväni.

Maistraatissa meitä ennen oli japani-turkkipari, joita pääsimme onnittelemaan. Oli hurjan jännittävää astua korokkeelle, suuren pöydän ääreen, varsinkin, kun en varsinaisesti tiennyt mitä tuleman pitää. Mies punaisessa viitassa asteli suuren kirjan kanssa pöydän päähän ja pyysi todistajat viereensä. Miehen todistajana oli armeija ystävä, minulla oli kanadalainen työystäväni.
Niin sitten sanottiin "evet" ja astuttiin avioon. Huh!

Virallisen osuuden jälkeen juhlimme shampanjan, kakun ja hyvän ruoan parissa ystävien luona, jonka jälkeen biletimme koko illan Taksimissa. Päivä oli juuri sellainen kuin halusimmekin sen olevan! Ja vielä tässä yhdessä onnellisena ollaan, vaikka ylä- sekä alamäkiä onkin ollut !

... and they lived happily ever after.

Valivali

Siivoa, siivoa, putsaa, putsaa... tuttua lienee suurimmalle osalle naisista?

Siivouksesta en toki valita, mutta hermo meinaa mennä, kun juuri siivotulta nojatuolilta löytyy taas kasa takkeja ja sukatkin on joko siinä edessä tahi pyykkikorin vieressä!!

Nyt varsinaiseksi ongelmaksi sekä parisuhteen koitinkiveksi on muodostumassa vihdoin seinälle saamani hylly, jonka minä näen osana sisustusta ja mies taas erinomaisena tasanteena pikku tavaroille sekä tupakoille. Siis hyllyä hän ei toki ennen ole kaivannut, mutta nyt kun se siinä on, se on hänestä kätevä tähän tarkoitukseen!
Kyse ei myöskään ole siitä etteikö hänellä olisi hyllytilaa...tuon vain on niin kätsysti siinä nojatuolin lähellä eli kun heittää sen takin siihen tuolille, on kiva tyhjentää taskut sitten tuohon hyllylle Nalkutuksella ei ole mitään parantavaa vaikutusta, joten en sitä viitsi harrastaa. Siksi kyselenkin teidän vinkkejä ;-) Täytänkö hyllyn väliaikaisesti palavilla kynttilöillä ja odotan, että hän unohtaa koko hyllyn vai mitä ihmettä?

Eikö olekin hermoille käypää ??
Kaikkea löytyy tupakasta kuparilankaan ;-)

So it is Friday ...

Älytön työviikko takana. Raskaita työasioita puskee sisälle ikkunoista ja ovista. Ensimmäistä kertaa olen alkanut oikeasti miettimään jaksamista ja itsensä suojelemista. Eihän minusta loppuun palaneena olisi kenellekään mitään hyötyä. Nyt on vain löydettävä pienempi vaihde päälle, sillä kesään on vielä aikaa.

Eilen töistä tullessa päätä särki niin hirveästi, että edes luottolääkkeeni ibuprofeiini ei voinut minua päänsäryltä pelastaa. Niinpä käperryin sihvan perukoille telkun ääreen ja unelmoin intialaisesta päähieronnasta kiskoen itseäni hiuksista (usein se auttaa päänsärkyyni). Sohvan uumenissa oli rentouttavaa viettää perjantaita ja tarkastella kodin tapahtumia:

Mies ja poika tuulettavat minun ennätykseni rikkomista fatcat-pelissä

Poika jammaa Voicen tahtiin... "..mitä muijat, mikä boogie?.."

Päänsärkypotilaalle tarjoiltiin Nohutlu Pilavia, nam!

Malzemeler

• 1 su bardağı pirinc
• 1 bardağı nohut
• 1 küp tavuk suyu
• 1 tatlı kaşığı tereyag
• 1 çay kaşığı zeytinyagi
• 1 su bardağı sıcak su
• tuz
  

Hazırlanışı

1. Nohutlarınızı iyice haşlayın.
2. Pirinci iyice yıkayp bir süzgeçte kuruyana kadar bekletin.
3. Tereyağ ve zeytinyağını kızdırın.
4. Pirinleri süzüp kavurun.
5. Nohutları ekleyin.
6. Kaynar suyu ve tavuk suyu kübünü ekleyin.
7. Kısık ateşte suyunu çekene kadar pişirin.

Kevät

Tekstailin ystävän kanssa kevääseen ja levottomuuten liittyen.
Ystävän, sen parhaimman, viesti havahdutti.

Minä: "... voi kevät, lopu jo! Tässä ennättää tehdä vaikka mitä järjetöntä!"

Ystävä: "Jos ei olisi keväitä, niin ei taitais tulla tehtyä mitään ikinä.
Kaikki naimisiinmenot, lähtemiset, erot ja yhteenmuutot on
tapahtunut aina aika-akselilla helmi-toukokuu.
Ihankohan sattumaa?"

Myös omassa elämässäni kaikki suuret asiat ovat tapahtuneet keväisin - irtiotot, muutot, lähdöt, rakastumiset, avioliitto, lapsikin syntyi keväällä... Keväisin minulle tulee järjettömän suuri vimma laittaa elämäni uuteen uskoon, tyytymättömyys vain kasvaa ja kasvaa. Tähän tunteeseen yhtyy mieletön halu lähteä jonnekin kauas tai no, ylipäätään ihan minne vain...

Voiko tämä todellakaan olla mitään sattumaa?

Niak, Niak!

Eilen, väsyneinä töiden ja päivähoidon jälkeen, mies ja poika aloittivat Niak-niak keskustelun.
He eivät käyttäneet mitään muuta sanaa kuin NIAK, mutta saivat viestittyä toisilleen kaikki asiat.

Ensin meinasin polttaa pelipöksyni oitis, kun "onko kukaan nähnyt mun kalenteria?"-kysymyksen vastaus on "niak!", mutta sitten huomasin kuinka oivallinen tilaisuus tämä niakitus onkaan harjoittaa vaihtoehtoisia, non-verbaaleja tapoja kommunikoida.

Niin sitä sitten niakatettiin. Ja se oli hauskaa! Ihan uskomattomia asioita pystyy välittämään toiselle eri äänenpainoilla leikkien ja elein, ilmein, huokailuin.

Niakkisniakka? Niak. (= ymmärsittekö? Hyvä ;-) )

Kokeilkaapas ;-)

Ihanaa pääsiäistä!

Hullu työviikko kohta takana. Hullu kotityöviikkokin takana.

Kuten enneagrammini kertoi - stressisuuntani on pilkuviilaaja.
Se on nyt tällä viikolla näkynyt niin, että

maanantaista tuli komeron järjestely päivä
tiistaina imuroitiin, pestiin matot ja lattiat
keskiviikkona oli vuorossa ikkunat
nyt torstaina olen herännyt hyvin aikaisin,
koska leipomukset on toki saatava valmiiksi ennen töitä ja matkaa..

Perheen muissa jäsenissä oma pipon kiristelyni on näkynyt ennen kaikkea loman odotuksena.
Hyvä etteivät ole aamukampaa ottaneet käyttöön ! Ovat kuitenkin mukisematta tehneet heille osoitetut tehtävät, mitä ei normioloissa tapahdu. Pelänneet varmaankin (aiheesta) mutsin/vaimon pimahdusta tahi marttyyripuhetta elämän epäreiluudesta.

Mutta nyt, OHI ON ! Nyt on aika nauttia! Eilen oli viimeinen kokous ennen lomaa, nyt uunissa on viimeinen paistos. Stressikirppu ei enää keksi mitään stressattavaa! Nyt palkitsen mieheni 2kg lampaan paistilla, jonka piilotin pakastinarkun uumeniin ja poikani sillä ainoalla oikealla pääsiäismunalla, Gormiti-munalla ihan vain siinä rinnalla jaksamisesta.

Ihanaa pääsiäistä!