Perhe + työ = ?

PERHE + TYÖ = ?

Tällä hetkellä vastaisin epäilemättä "= syyllisyys".

En vain saa näitä kahta asiaa tasapainoon. En sitten millään. Vaaka kääntyy aina jommankumman puoleen, jolloin tuloksena on syyllisyys ja stressi.

Kyse ei ole arvoissa tai siinä, että haluaisin edetä hurjaa vauhtia uralla. Ei ei ei. Nostan itseasiassa hattua niille, jotka onnistuvat etenemään uralla ja hoitamaan siinä samalla perheensä. Itselleni kyseessä on ihan normiduunin ja perheen yhdistämisen vaikeus.

Aamu alkaa pienen miehen herättämisellä. Joka ikinen aamu se tuntuu kurjalta. Joka ikinen aamu ikävöin viikonlopun leppoisia sohvalla kellimisiä ja brunsseja sitten joskus, kun ruoka maittaa. Hyvin monena aamuna meidän aamutoimistamme on kellimiset kaukana. "Hei, nyt sun on pakko nousta. Nyt äiti on ihan oikeesti jo myöhässä"; on normaalisti se viimeinen lause, jolla sitten herätän nuppuni.

Vauhdilla vikisevä lapsi mukana kiidetään päiväkodille. Matkalla ehdin kuunnella joka ikisen aamun kitinän puurosta ja päiväunista. Kaksi pakollista asiaa vuodesta toiseen. Kaksi niin epämieluisaa asiaa.

Päiväkotimatkan vaihtuessa työmatkaksi omatunto muistuttelee kaikista niistä asioista, jotka ovat joko tekemättä tai jotka olisi kenties voinut tehdä paremminkin. Jos olen omalla autolla liikkeellä puolet ajattelusta joutuu tällöinkin keskittymään reittivalintaan, enhän toki halua juuttua Länsiväylän aamuruuhkaan jo valmiiksi myöhässä.

Töissä ajan rajallisuus tulee taas vastaan. On jatkuvasti muistutettava itseään siitä, ettei kaikkea voi eikä tarvitse ehtiä tehdä. Mutta ottaa se ainakin omalle luonnolleni, että tietää mitä tulisi voida ja ehtiä tehdä, mutta mikä on mahdotonta. Onneksi työ on silti ihanaa ja työkaverit mahtavia. Melkein joka päivä työstä pääsy venyy, joten...

poikaa haettaessa, olen taas melkein myöhässä ja kuulumisten vaihto käy lennossa. Mies toki hakisi, mutta kun minulla on auto, menisi se vaikeaksi ja hän se vasta myöhässä olisikin. Yleensä poika ei ole pitänyt välipalasta (kiisseliä tms.) ja niinpä jo päiväkodin portilla hän alkaa valitella nälkää.

Tässä vaiheessa on suuri houkutus napata eines pöytään ja siirtyä poitsun vierelle telkan ääreen syömään, mutta meninpäs tekemään uuden vuoden lupauksen, jossa vannoin mikroruoattamuutta ja rauhallisten ruokahetkien nimeen, joten sitä nyt edelleen toteutan.

Ilta kuluukin arkipuuhissa ja yhtäkkiä sitä huomaa, että on unien aika ja pojan kanssa on ennättänyt olla hurjat 3 tuntia! Osan siitäkin ajasta on joutunut olemaan se "tyhmä, äkäinen äiti", jonka lapsi piirsi liitutaululleen kirkkaan punaisella. Auts.

Siinäpäs se. Juttu syyllisyydestäni. Fiilis on melkein päivittäinen. Jos olisi mahdollista ottaa irtiotto, sen ottaisin. Mutta tällä hetkellä on vain pakko odottaa kesälomaa, jolloin ollaankin 6 viikkoa kuin paita ja peppu.

Linkissä juttu asiaan liittyen:

Työn ja perheen yhdistäminen