Leipäjonossa

Arvatkaa mitä minä tein tänä aamuna?

Kyllä. Olin paikkakuntani leipäjonossa.

Ja miksi?

Olin jo monta vuotta kuullut sen olemassa olosta, mutta en tiennyt faktoja siitä miten se toimii. En edes osannut vastata kysyjille, mitä siellä kysellään tai miten siellä toimitaan.
Perjantaina eräs asiakkaani sattui kyselemään jonosta, mutta oli arka musliminaisena menemään kirkolle yksikseen sitä hakemaan. Hän todella tarvitsi ruoka-apua, joten lupauduin lähtemään hänen mukaansa, itsekin asiasta kiinnostuneena.

Millaista oli?

Ensin itseänikin jännitti, koska kirkon pihalla oli vain elämää enemmän nähneitä miehiä. Menimme sivummalle, sopivan huomaamattomaan paikkaan odottelemaan ovien avautumista.
Pian miehet tulivat kertomaan, että olimme numerot 11 ja 12 ja että naiset voivat mennä sisälle istumaan. Olin yllättynyt miesten huolehtivaisuudesta ja soimasin itseäni taas kerran ennakkoluuloistani. Niin me menimme sisälle.
Sisällä istuuduimme muiden naisten joukkoon ja keskustelimme arkisista asioista. Hetken kuluttua tuli numeron huuto ja saimme numerojärjestyksessä käydä hakemassa itsellemme paperisen numerolapun. Sitten taas odottelimme. 1 ja 1/2 tunnin päästä menimme taas ulos, jonka jälkeen meidät huudettiin vuorotellen valitsemaan 2 einestä ja 3 leipää. Valitsin tuorepastaa, hiillos-makkaraa ja kolme vaaleaa leipäpakettia, jotka annoin mukanani olleelle naiselle. Kukaan ei kysellyt mitään, kaikki suhtautuivat toisiinsa lämpimästi ja jonotus sujui vuorotellen sujuvasti. Mukanani ollut nainen tapasi samaa kieltä puhuvia ja uskaltautuu ensi kerralla itsekseen.

Mitä opin?

Ennakkoluulottomuus on vaikeaa, jos ei mahdotonta. Oli taas terve kokemus havahtua omiin ennakkoluuloihin. Leipäjonossa katsoin ihmisten kohtaamisia ja suhtautumista toisiin, vieraisiinkin. Se oli lämmintä, huolehtivaa, inhimillistä.
Joskus paljon voi oppia juuri siltä henkilöltä, jolta ei olisi ikinä uskonut mitään oppivansa !