Perhe-elämän kiemuroissa

Niin on perhe taas kesän jäljiltä kasassa. Mies tuli takaisin alkuviikosta ja sekoitti kaikki systeemit. Nyt sitten yritetään kriiseillä palaset taas kasaan ja etsiä ne omat paikkamme tässä perheessä. Mä tykkään ottaa ohjat omiin käsiini. Alkuaikoijen ongelmana olikin, että välillä tiedän vähän liiankin hyvin mitä miehen tulisi tehdä ja minne milloinkin mennä. No, tälläisinä kesäleskikuukausina tuo "joka paikan sählän" rooli istuu mukavan helposti taas uomiinsa ja jää aika tiiviisti päälle. Itse asiassa myönnän nauttivani siitä, etten joudu tekemään mistään asiasta kompromisseja ja että saan tehdä asiat juuri niinkuin haluan, juuri siinä aikataulussa kuin haluan. No, vähän huonompi homma, etten sattunut naimaan tossukkamiestä vaan että hänelläkin on harvinaisen vahva tahto asioissa. Niinpä taas etsitään niitä paikkojamme.

(vesimelonisauhut...)

Muuten arki rullaa siinä missä aina ennenkin. Töissä riittää siinä määrin haasteita, että kotona olen hetken aikaa aivan rättipoikkipuhki. Sitten saattaa mammalla vähän napsahtaa, kuten vaikkapas eilen:

Tulen kotiin, jossa tiskit missä sattuu, vaatteet missä sattuu, sänky petaamatta ja kengät leviänä eteisen lattialla. Marttyyri asenteella teen ruoan ja siivoan kaiken. Katsahdan sohvalla notkuvia miestä ja poikaa ja kysyn:

- no, mitäs mieltä pojat on tästä hotellista?

Mies erehtyi luulemaan kysymääni vitsiksi ivan sijaan ja vastasi:

- muuten ihan hyvä, mutta ruoka kyllä on pahaa.
- mä tykkään pinaatista, mut mä en haluu muusii (poitsu komppasi).

PIM !!

( eskari tarvitsee kaapista jotain)

Sen jälkeen yhteistyö kodinhoidollisissa asioissa sujuikin taas luonnikkaasti kummankin "kämppiksen" kanssa. Joskun pimahduksella on selvästi ilmaa ja asuntoa puhdistava vaikutus!

(viuh-viuh, tahtoessaan osaa...)

Marsut voivat hyvin ja pulleesti. Meistä on tullut nopeasti kamut ja voin rehellisesti jo nyt sanoa RAKASTAVANI kumpaistakin. Aivan mahtavat pojat. Mun ja pojan murut. Mies ei ihme kyllä ottanut niistä pultteja ja eilen jo toi ystävänsäkin pohtimaan onko kyseessä rottien vai kanien sukulaiset. Jyrsijä-sana oli ilmeisen tuntematon koulunpenkiltä. Vähän piti tietysti vitsailla maukkaista brasialaisista marsu-aterioista, joista poitsu tietenkin minun lisäkseni veti palkokasvit syvälle nenuun.

(Edwin tekee tuttavuutta eskariin)

Tiistaina sain tarpeekseni entisestä imuristani ja vihdoin toteutin pitkä aikaisen haaveeni. Allergialiiton sivuilta, asiakaspalvelun herrasmiestä kovasti tenttaillen löysin itselleni juuri sen oikean vaihtoehdon - DYSON DC29 all floors. Rakkautta ensi silmäyksellä. Imuri tuli vuorokaudessa ja niin pääsin tosi hommiin keskiviikkona. Vaikka olin edellispäivänä vanhalla, uskollisella hooverillani päästellyt, sai tämä uutukainen dyyssoni kerättyä 2 mukillista tomua!! Vielä torstainakin rutistin mukillisen! Aivan uskomatonta! Nyt olen niin koukussa mokomaan, että on vain pakko saada vähän imuroida :-P

(koko rahan arvoinen!)

(aivan uskomatonta!! ja samalla niin ällöö!!)

Näihin tunnelmiin... öptüm!

Edwin ja Irwin

Ja niin perheemme kasvoi upeilla rex-veljeksillä.

Edwin on utelias, rohkea rex-poika,
joka selvästi tutkii etunenässä reitit veljelleen valmiiksi.

Irwin taas on selvästi varautuneempi alfauros,
joka nautiskelee ruokansa äänekkäästi.


Tutut heinät maistuivat koko illan pitkän matkan jälkeen.

Uusia perheenjäseniä on odoteltu pitkään ja hartaasti. Ensin etsinnässä oli teddy.-marsu naaraat. Lopulta kuitenkin päätin ottaa nämä veljekset, joiden omistajalle oli puhjennut allergia. Edwin ja Irwin ovat 7 kuukautisia rex-marsuja, joilta löytyy paperit sun muut. En kuitenkaan ole kiinnostunut näyttelyistä eli ihan vaan kotosalla tulemme olemaan.

Tänään ajellessani Kaivopuistoa kohden nuoria herroja hakemaan tunsin selvän, hetkellisen onnen murusen. Aurinko, meri, muru takapenkillä, hyvä musiikki, eläimiä hakemassa.... mikäpäs siinä oli ollessa!!

En büyük Besiktas!

...Baska büyük yok !

Pakkohan sinne stadiumille oli päästä!

Töistä hurjalla vauhdilla hakemaan kasvomaalit kaupasta ja sitten kotiin ottamaan vastaan turkkilais-azeri-suomalais Besiktas-fani kokoonpanomme jäsenet. Jännitys oli jo ilmassa ja nauru herkässä. Herkut kasseihin, värit naamalle ja menoksi.


Autossa kaikui azerimusiikki sekä meidän kailotus ja tunnelma kohosi entisestään. Matka oli jo elämys sinällään, koska naapuriautoista toivoteltiin pelionnea ja valoissa pysähdyttäessä alkoi melkoinen chat-tapahtuma ikkunasta ikkunaan. Takapenkin väki kinasteli siitä, kumpaa joukkuetta kuuluisi kannustaa. Vaikeita asioita meidän puoliturskillemme - kumpaakos sitä nyt kannustaisi?! Me olemme kuitenkin tunnustaneet "siyah-beyaz"-sävyjä jo kohta 10 vuotta eli totta kai "En büyük Besiktas, baska buyük yok!".


Stadiumilla paikkamme oli aivan sikinsokin. Tutut miehet kuitenkin neuvoivat kylmän rauhallisesti istumaan haluamillemme paikoille ja oikeassa olivat - sopu sijaa antaa ja kaikki saimme nauttia hyvästä matsista rauhassa! Pojat kävivät jännityksestä ylikierroksilla, mutta matsin alettua kumpikin kannusti raivoisasti koko matsin ajan.


Matsi eteni toivotusti. Tosin ensimmäiset minuutit mietimme ystävättäreni kanssa kuumeisesti kumpi maali olikaan meidän, mutta oikean maalin paikallistettuamme peliä oli pitkästä aikaa ihana seurata livenä. 2001 talvella mies yllätti puolivuotisen yhteistaipaleemme kunniaksi viemällä minut Besiktasin otteluun (toisin sanoen - halusi mennä ja joutui ottamaan tyttiksen mukaan, cok yazik...) kotiareenalle. Silloin meno oli aika hurjaa, vaikkakin nautin tunnelmasta.Siitä lähtien olen minäkin ollut BESIKTASLI... :-)


Ottelu päättyi mahtavasti 0-4 maalein. Viimeinen maalintekijä oli HOLOSTO, jonka paitaa poitsu on kantanut viimeisen vuoden. Että oli poika polleana!! Ja vielä polleammaksi tuli, kun kävellessä autolle abit taputtelivat selkään ja kiittivät viimeisestä maalista. Voi muru!!


Matsin jälkeen kipitimme läpi ihmistulvan autolle. Sitten vaan ikkunat auki, turkkilainen musiikki täysille ja juhlijoiden mukaan... Liput liehuivat ja "tebrikler!"-puheluja tuli jatkuvasti.Kerrassaan mahtava ilta!!

Majassa

Poitsu on vaihtanut rytminsä jo viikossa niin hyvin arkirytmiin, että taas meillä herätään varmaankin jonkun kaukoidän kukon laulun mukaan. Edes lastenohjelmat ei viikonloppuisin ala televisiosta meidän rytmiin sopien eli poitsulla alkaa heti aamulla vinkukinku leikkikaverin puutteesta.

Kymppiin asti kuuntelin rutinoita ja sen jälkeen sovimme, että hänen kaverinsa saa tulla ihan koko päiväksi kylään ja he saavat rakentaa majan sekä tehdä sinne eväsretken. ( ...ja minä saan väkertää itselleni rauhassa hyvän kotitoimiston ;-) ). No, pojat lähti iloisin mielin reppu keikkuen ja pyysivät luvan rikkoa sopiamme piharajoja sen verran että pääsevät viereiseen puistoon majan tekoon.

Kului tovi, kului toinen ja aloin ihmettelemään miksei poikamme...hmm... voimakas ääni kantaudu avoimesta ovesta sisään. Kun en nähnyt heitä parvekkeeltakaan, oli pakko lähteä katsastamaan tilanne. Olin aivan varma, että he eivät malttaneet pysyä luvatuissa rajoissa ja siksi suuntasin saman tien tutkimaan puistoja. Ei näkynyt, ei kuulunut. Aloin kyselemään vastaan tulevilta mummuilta ja pyysin heitä komentamaan karkurit kotio, josko vastaan tulevat. Lopulta luovutin ja lähdin tutkimaan vielä oman pihamme.

Ja mitä löysinkään hurjasti löyhkäävän roskisrakennuksen takaa pensaspuskien lomasta??
Pienet mussukkamme eväsrepun äärellä. Oli ihan pakko ihailla heitä hiiren hiljaa. Siinä ne meidän pienet, suuret murumme olivat ja kovasti pohtivat maailman menoa omasta näkökulmastaan. Sitä voiko 20 sentillä postittaa Spider-lehden Turkkiin ja montako postimerkkiä pitää laittaa, jos sieltä lähettää tänne lehden. Voi murut!!

Äiti

Pakko vielä jatkaa, kun tuo äskeinen teksti oli niin kovin lohduton. Kesä teki taas tehtävänsä. Päästin itseni vapaalle nauttimaan kaikesta siitä mitä näin arjen keskellä eniten kaipaan - ystäviä, perhettä, Turkkia! Paluu arkeen on yllättävän suolainen.

Paluussa mahtavana apuna on nyt ollut vanhempani, jotka antoivat poitsulle vielä lisälomaviikon luonaan ja jotka viettivät kaupunki lomaakin tovin. On se vain ihanaa omata äiti ja isä. Aivan kerrassaan mahtavaa! Eilen he lähtivät paluumatkalle minun suunnatessa töihin ja kotiin palatessa kämppä oli täynnä pieniä suloisia lappusia kanaemo äidiltäni. Tämä on oikeastaan ollut perinne teinivuosilta, jolloin hän aloitti laputuksen. Lappuja voi löytää ihan mistä vain ja ne herättävät suurta hilpeyttä minun ja siskoni välisissä keskusteluissa:

Kuten huomaatte viestejä todella voi löytää ihan mistä vain! Ja nämä olivat vain muutamat esimerkit! Ja se mikä teininä sai raivon partaalle, on nyt ihanaa!!

Perjantain haikeaa fiilistä päätin paikkailla rikkomalla jo nyt shoppailukieltoni. AI NOU - surkea saavutus ja tsemppaan tulevaisuudessa! Vastaan tuli nämä ihanuudet ja ne mun oli vain pakko saada! Hyvin harvoin löydän avokkaita, jotka huutaa kenkähyllyyni. Nämä huusivat. Pakko oli jo vilkuilla seuraavia päiviä, jolloin ohjelmassa on pelkkiä palavereja ja voin huoletta käyttää muita kuin tennareita....

ps. onko kenelläkään muulla vaikeuksia beta-versiossa kuvien lisäämisessä? Itselläni on mennä hermot!

Ohikiitävää

Niinkuin ennenkin olen kertonut, meidän perheellä on selvänä rasitteena se, että asumme kaukana kaikista sukulaisista ja parhaimmista ystävistämme. "Historia toistaa itseään"; totesi äitini. Ja niinhän se kyllä toistaa. Niin me lapsenakin kuljimme vanhempien työn perässä ja asuimme kaukana sukulaisista. Asia on mielessä koko ajan, mutta ratkaisua siihen ei vain ole. En enää pystyisi asumaan kotiseudullani - olenhan asunut jo 13 vuotta sieltä pois ja asiat vain on jo muuttunut. Ja sitten olisi taas ikävä toisaalle.

Nyt tänä kesänä sitten kehiin on palannut vahvasti myös Turkki. Mies on nyt ollut siellä kohta kaksi kokonaista kuukautta eikä paluu tule olemaan helppo. Asiasta keskustellaan jatkuvasti, mutta huomaan etten haluakaan luopua vanhemmistani, ystävistäni ja työstäni. Ja taas sitten toisaalta tiedosta, että nyt olisi juuri se hetki!

Soppaa sekoittaa myös se, että muutavan ystäväni mies kriiseilee Turkin suuntaan kesän jäljiltä myös ja me vaimot sitten puramme asiaa keskusteluin. Ja se, että hyvän ystäväni mies on nyt 8 vuoden jälkeen päättänyt perheen muuttavan takaisin Ankaraan. Olemme listanneet plussia ja miinuksia koko kesän, myyneet omaisuutta, kironneet tuulella käyvät miehemme ja suunnitelleet vaikka mitä. On niin pirun vaikeaa sanoa hyvästit! Ja hyvästithän ne ovat, sillä meidän kesälomat kuluvat Istanbulin ympäristössä ja on ihan utopista ajatella meidän pääsevän Ankaraan asti. Vaikka eihän sitä elämästä koskaan tiedä.

Tänään katsoimme pojan kanssa ToyStory 3 ja vollotimme kaikki patoutumat auki. Poika sanoi vihaavansa koko typerää elokuvaa. Itse mietin mielessäni ihan samaa. Siinä me sohvalla sylikkäin sitten annoimme kaikkien kyyneleiden tulla. Pojallekin tämä alkusyksy on ollut hyvin rankkaa sillä kolme hänen kaikista parasta ystäväänsä on muuttanut ulkomaille pitkäksi aikaa. Elokuvan teemat vain osuivat juuri tähän haavaan. Toisaalta ihan hyvä, saimmehan puhuttua asiasta kunnolla. Lohdutin, ettei ystävät unohda toisiaan välimatkasta huolimatta ja että kuka tietää, ehkä me voimme vierailla. Poika sitten karttapallon kanssa alkoikin suunnitella matkaa - Bryssel, Nairobi, Ankara.

Inhoan oikeasti niiin niiiin niiiiin paljon näitä välimatkoja! Aina on ikävä, aina on haikea olo! Olisi niin mahtava vain kahmia kaikki tärkeydet ympärille ja asua jonkinmoisessa kommuunissa! Itse olen pienenä ikävöinyt varsinkin mummaani, joka oli minulle hurjan tärkeä. Nyt tässäkin asiassa historia toistaa itseään ja poikani ikävöi mummaa aivan samoilla sanoillakin kuin itse pienenä. Itselläni sentään oli melko pysyvät kaverisuhteet koulun ajan, mutta täällä etelässä pysyvyyttä ei kyllä ole edes siinä. No, valintoja, valintoja!!

Miten te olette sopeutuneet välimatkoihin ja ainaisiin lähtemisiin? Kymmenen vuotta sitten minua ei pidätellyt mikään - maailmalle oli päästävä ja sieltä riitti kortin lähettäminen kotiin. Toista se tosiaan on nyt...

Kanaemo

Olen viime keväästä keräillyt itselleni töissä käytettävää lastenkirjallisuutta siten, että ennen oman kappaleen hankintaa kipaisen kirjastoon lainaamaan opuksen koekäyttöön. Ja testerinä toimii siis tietysti oma poitsu. Tietämättä tätä suurta tehtäväänsä.

Tänään iltasatu pinossa ylimpänä oli mukavan pehmeä kantinen, Wsoy:n Suuri Perhekirja. Ensi vaikutelmaltaan minusta vähän sekava, mutta pojasta mielenkiintoinen. No, minä pidän akvarellikuvituksista ja poika luukuista sun muista lisäkkeistä. Ja niitä tässä opuksessa riitti.

Kirjaan oli saatu mahtavasti hauskaa faktaa ja asiaa, vai mitä sanotte otsikoista "Na-heimossa et edes tietäisi, kuka isäsi on!" "Trobrianien keskuudessa tottelisit enoasi", mutta kyllä parhaimmat naurut saimme osiosta "Vanhemmuuden taito". Poika totisena kuunteli kuinka vaikeaa onkaan olla vanhempi ja lopuksi annoin hänelle pinon kortteja, joista hän sai valita edustamani äiti-tyypin.

Näin jälkeenpäin en ymmärrä miksi sen tein. Siis, että miksi ihmeessä saatoin itseni arvosteluun iltapalan, HAMPAIDEN PESUN ja korvien putsauksen jälkeen :-) Ainakaan meillä tuo aika ei ole sitä otollisinta "äiti, sä oot maailman ihanin äiti"-aikaa...

Vaihtoehtoina oli seuraavat:

-Suojeleva vanhempi -"pikku linnunpoikaseni"
-Hajamielinen vanhempi - "kuvittele, miten hassua, unohdin taas evääsi!"
-Vaativa vanhempi - "muista harjoitella pianoläksysi kiinankurssin jälkeen"
-Ankara vanhempi - "etkö rangaissut itseäsi? Saat siitä rangaistuksen!"
- Poissaoleva vanhempi - "hei, minulla on ikävä!"
- Ylienerginen vanhempi - "ensimmäinen huipulla on voittaja!"
-Kaverivanhempi - "lainaisitko paitaasi?"

Poika mietti ja pohti. Välillä katsoi arvioiden ja tirskui pahaenteisesti tuijotellessaan "Ankara vanhempi"-korttia. Lopulta hän kuitenkin valitsi "Suojeleva vanhempi"-kortin muistuttaen samalla aamuisesta kännykän kotiinunohtamisesta. Mikäs sen parempaa - mutsina sekoitus hajamielistä, suojelevaa ja ankaraa vanhempaa!! (jaiks!)

Lapset ja lapsenmieliset, suosittelen!

Kahvilasta tulee saada marenkia

Varoituksen sana jo alkuun. Olen säälittävällä valitusfiiliksellä varustettu tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa sata sivua siitä miltä tuntuu menettää vapaus ja käydä töissä taas 5 päivää viikossa, mutta olettaen, että te kaikki myös tiedätte tämän tunteen, skippaan ja keskityn olennaiseen.


Ystävään, kaukosuhteeseen ja marenkiin.


Mies tuhansien kilometrien päässä, poika satojen kilometrien päässä, yksin kotona 6 vuoden jälkeen, mitähän sitä voisi tehdä? No, tietysti viettää romanttinen ilta Jude Lawin kanssa kera omppulimsan. Ja seuraavana päivänä viettää aikaa ystävän kanssa.


Niin ystävyys. Kun henkilö ei ole aikoinaan osannut asettua aloilleen, on nyt sitten ystävätkin siellä sun täällä. Mutta onneksi niiden oikeiden ystävien kanssa ei ole välimatkalla väliä, koska siitä jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Miesasioiden päivitys ja hop sitä ollaankin taas nykyhetkessä ;-) Ja kun ystävyyttä on takana kunnioitettavat 15 vuotta (!!), voi lienee mainostaa ystävyyden olevan sitä aitoa laadultaan.


Tällä kertaa ystävän mies oli juoksemassa maratonia (ablodit!!) ja kuten ketkä tahansa miestään ja ystävän miestä tukevat naiset toimisivat, mekin suuntasimme shoppailemaan. Itselleni oli mielenkiintoista huomata, että mielettömän shoppailuhimoni hillitsemiseen riitti seurata ystäväni runsasta shoppailua. Tätä kikkaa pitää käyttää jatkossakin!! Kaupat tulvivat ihania esineitä ja vaatteita, mutta pidättäydyin niistä turvallisen välimatkan päähän ja pidin toistaiseksi lupaukseni!



Kannustuspaikalle ehdimme ajoissa ja velvollisuuden jälkeen suuntasimme iki-ihanaan Fazerin kahvilaan. Kyllä. Voisin elää elämää, jossa kahvilat, hotellit ja shoppailu muodostaisivat sen punaisen langan. Ainakin jonkin aikaa siis. Kokeilu mielessä vaikka.


Päivän kohokohdaksi muodostui mariannemarenki. Olen kuullut, että se on yksi hyvän kahvilan merkki. Riittävän runsas ja kuohkea marenki. Mielellään family size. Sellainen jota ei suvaitse syödä ilman suolaista kyytipoikaa. Itse valitsin herkullisen juustopiiraan ja frappucinon. Ja sain nauttia kummankin ilman yhtään ampiaista ympärilläni. Pisteet sille. Niin me vain edetään tässä elämässä - Porin kahlua illoista Fazerin päiväkahveille. Jutut vain ovat yllättävän samat.



Paluumatkalla kävin kääntämässä toisen ystäväni koulutehtäviä turkinkielelle. Siinäpä haastetta kerrakseen. Nauruksihan se meni, koska kysymysten ymmärtäminen suomeksikin oli tuskaisen vaikeaa. Esimerkein ja monen sanakirjan avulla saimme suurimman osan selvitettyä. Aivan kuin kävisi taas itsekin koulua!


Illalla koti oli hiljainen. Pimeä ja tylsä. Toivoin jopa kunnon myrskyä saadakseni säpinää. Mies soitti ja ilmoitti olevansa tylsistynyt. Anopin viisumi on nyt haettu ja sen saaminen kestää muutaman viikon. Sitten tämä rauhallisuus onkin taas historiaa ja tupa täynnä säpinää. Hyvä niin!

Elämäni numeroina

Taas näitä Facebookin kautta tulleita kiertojuttuja, joihin teki mieli vastata, muttei facebookissa...

20 -vuotiaana asuin Malesiassa ja elin melkoista pintaliitoa.Vuoden aikana olin yhden illan poissa baareista ja sinä iltana aupair-isäni oli hyvin huolissaan. Mahtava vuosi, josta jäi jäljelle mahtavat muistot, kasa maailman parhaita ystäviä ja usko itseen!

19 oli pitkään ystävieni lukumääränä facebookissa. Aluksi ajattelin ottaa sinne vain ne parhaimmat ystävät, mutta sitten huomasin väylän olevan mitä parhain etsiä kadonneet ihanat tuttavuudet menneiltä vuosilta ja nyt ystäväluku on kivunnut 202, vaikka karsin suurimman osan niistä, joita en ole livenä tavannut ja jotka eivät olleet valmiita minua tapaamaan.

18 oli ikä, jota pienessä kylässä kasvaneet odottivat kuin kuuta nousevaa. Minä mukaan lukien. Se antoi mahdollisuuden päästä pois kaduilta diskoihin ja ajaa autoa... Mikä vapauden tunne, kun ei ollut riippuvainen päivän ainoista bussivuoroista!

17 vuotiaana rakastuin ensimmäistä kertaa niin, että polvet notkui ja aurinko paistoi. Poika antoi lahjaksi kaulakorun, jossa oli hänen nimensä kirjoitettuna riisiin ja upotettuna värikkääseen veteen. Pidin sitä aina kaulassa.

16 on tämän kuun laskujen määrä. Inhoan, inhoan laskuja!! Silti en halua laittaa niitä suoraveloitukseen, koska se tekisi kulutuksestani huomattavasti kivuttomampaa ja vaikeuttaisi uudistuksissa pysymistä!

15 tuntia viikossa työskentelin postinjakajana lukion ohella. Kaikki ansaitsemani rahat sijoitin kunnon stereoihin ja aivan mielettömiin kaiuttimiin. Koko vaivalla ansaittu setti viihdyttää nyt siskoni hevosia tallissa. Toivottavasti hepot ymmärtävät kuulemansa musiikin laadun...

14 olohuoneen ja makuuhuoneen mattoa on rullalla varastossa. Olen mattohullu enkä edes häpeä sitä. On ihana vetäistä fiilareiden mukaan mattoja lattiaan.

13 on epäonnen numero ja uskon siihen ihan oikeasti! Mitään hyvää ei sillä numerolla voi saada aikaan, tosin matalalla profiililla elellen päivästä selviää.

12 numero oli kompastuskiveni niin englannin kuin turkinkin kielessä. En edelleenkään ymmärrä miksi oli vaikea muistaa twelve tai varsinkin oniki ... On myös ihana nukkua 12 asti, KUTEN TÄNÄÄN!! :-D

11 on syntymäpäiväni numero ja yksi niistä numeroista, jonka merkitsen viikko toisensa jälkeen lottokuponkiin.

10 ensimmäinen kummilapseni täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Rakas pieni muru, jota näen aivan liian harvoin!

9 syyskuu on minulle kuukausista pisin ja kamalin. Lehdet tippuu, kesä kuolee, lomia ei ole ja pitäisi vain jaksaa... sitä odotellessa :-O

8 tätiä ja setää minulla on isän puolelta. Suurin osa asunut aina sen verran kaukana, että yhteydenpito on jäänyt ja jää valitettavasti edelleen juhliin. Hätkähdän joka kerta veljesten yhdennäköisyyttä!

7 vuotta avioliiton satamassa tuli täyteen tänä kesänä. Ajan kulkua ei taas voi käsittää millään. Ja edelleen ihmiset muistelevat häitä kesällä nähdessään, tai olisikohan se vain helppo keskustelun aihe...

6 vuotta on nyt poikamme. Eskarilainen. Reipas kuin mikä ja osaa sekä taitaa.

5 vuotta työtä kaupungilla tuli täyteen ja sain ensimmäisen IKÄLISÄN. Iloisesta asiasta tuli itsetutkiskelun paikka - teenkö sitä mitä tahdon? Olenko jo kaavoihini kangistunut?

4 ystävääni käväisi luonani tällä viikolla. En kestä näitä kurjia välimatkoja! Olisi niin ihana saada kaikki rakkaat ympärille asumaan !

3 kanankoipea muhii uunissa. Tarkoituksena on yrittää tehdä Guatemalalaista pepiania vähän muunneltuna.

2 seinää pitäisi maalata tänään. Maalit ovat jo valmiina, mutta vihaamani lattian ja katon suojaus on tekemättä.

1 yö ja poika palaa kotio. Joskus tarvitsee välimatkan havaitaakseen kuinka ihanan onnellisesti kaikki asiat loppujen lopuksi onkaan.

Päärynä varkaissa

Nyt on takana kolme täyttä työpäivää, joiden aikana on ehtinyt jo unohtaa koskaan olleensakaan lomalla. Siksi päätin nyt edes blogissa palata kesäisiin tunnelmiin, sinne toiseen kotiin ja sen tarjoamiin herkkuihin
.

Meidän luumupuumme





Mieheni joutui keksimään keinot luumujen saamiseksi.




Enon vaimolta viinirypäleet naapurista...





... ja toiselta naapurilta aprikoosit, nam!

Vaan keneltä saimme päärynät ja miksi niistä ei ole kuvia? ;-)

Anopin ystävä asuu Saksassa ja hänen päärynänsä eivät jaksaneet odotella hänen tuloaan vaan päättivät kypsyä ilmaston mukaisesti vauhdilla. Hän soitti anopille ja pyysi, että ne keräämme. Me työtä käskettyä lähdimme viileään aikaan, siinä 24.00 tai ehkä inan yli ja kuinka ollakkaan naapurit olivat luullet meidän olevan voroja, jotka varastavat nyt tältä ystävättäreltä päärynätkin puusta !! Hyvin olisi voinut olla - aatelkaapas vaikka - illan hämärässä kaksi mammaa könyävät viljelyksille ja varastavat KAIKKI päärynät hameensa helmoihin paeten kauas kahden talon päähän!!

Ei tarvitse ostaa mitään kalliita murtosydeemejä, kyllä ne naapurit muutamat talot vahtii :-)

Voi kesä ja kaikki sen herkut.... ja kerran vuodessa vain!

Ihme säätöä ja vähän valitusta

Alkoi sitten työt. Jäi sitten pilvien bongailut taas vähän vähemmälle. Kallioilla makoiluista puhumattakaan! Ironisesti naureskellen vertasimme työkavereiden kanssa näitä lomalla oloja undulaattien elämään - juu nou - hetkeksi päästetään lentämään "vapauteen" ja sitten palautetaan taas häkkiin. Vaikka työstä jopa pitäisikin, niin onhan se vaan hurjan sitovaa hommaa... No, ehkä sopeudun taas :-) Kuuden viikon loma taisi antaa tälle lintuselle vähän liian paljon muistoja vapaudesta ;-)

Moni asia on tänä syksynä vähän rempallaan, vaikka toisaalta taas ei mikään. Yritän hurjasti saada lokeroitua fiiliksiäni siinä täysin onnistumatta ja hahmotettua haluamisiani, siinä täysin epäonnistuen.

Ensinnäkin olen oikeastaan koko Suomessa asumisen ajan jahkannut ja jahkannut tätä asumisjuttua. Kun meidänhän piti tulla tänne vain käymään. Sitten -hupsista keikkaa- tänne sitä jäätiin. Töissä aina puhua papatan monikulttuurisille jahkaaja perheille siitä kuinka se vaikuttaa lapsen identiteettiin ja sopeutumiseen, kun lapsi koko ajan kuuntelee vieressä vanhempiensa "palataanko, eikö palata, no sitten kun palataan"-keskusteluja. Viime viikolla sitten kuuntelin oman ja ystävän pojan rantakeskustelua ja huomasin suutarin lapsen pohtivan juuri samalla tavalla. Lisäksi nyt olisi pojan kielitaitoa ajatellen juuri oikea aika tarttua uusiin haasteisiin, MUTTA.... kun koti on niin kiva nykyään, työpaikkakin tarjoaa uusia haasteita ja poikakin pääsi haluamaani eskariin.Plääh... pitäisi vaan rohkaistua ja miettiä kaikkea vasta sitten, kun istuu koneessa.

Miksi nyt juuri sitten asiaa niin kovin pohdin? No, tottakai yksi syy meillä on se, että alkaa eskari eli pelivara alkaa käydä vähiin ennen koulua. Pojan turkin kielen taito ei ole riittävä koulun käyntiin, joten treenausaikaa tarvittaisiin. Toinen syy on se, että moni ystävistämme on nyt pohtimassa täsmälleen samaa ja yksi perhe on jo muuttamassa. Pakostakin kuumeilu lisääntyy. Kolmas syy on miehen pidentynyt "lomailu" ja haikailu pysyvämmin kotomaahan. Ja neljäs, hyvin, hyvin painava syy, on huoli nuorten tulevaisuudesta Suomessa. Nyt en halua väittää ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella, mutta mitä muuta voi olla kuin huolissaan lukiessa viime aikaisia tutkimuksia liittyen nuorten väkivalta-asenteisiin, kuuntelemalla heidän haastattelujaan ja varsinkin seuraamalla heidän käyttäytymistään kaupungilla. Opettaja ystävieni kertomukset ei myöskään paljoa huojenna. Voi olla, että liioittelen, mutta tältä tällä hetkellä kyllä tuntuu...

Tällä viikolla käsiini on osunut yllättävän monta lehtiartikkelia vaihtoehtoisista tavoista elää ja niiden innostamana olen taas päättänyt karsia reippaalla kädella kulutusta (mikä riistäytyi lomalla) ja keskittyä olennaiseen. Ei Lindexejä, eikä BR-leluja nyt hetkeen vaan retkiä luontoon ja seurapelejä. Yksi jutuista käsitteli myös kaikkea sitä mitä huomaamattamme imemme sisään mediasta. Niinpä karsin itseltäni toistaiseksi myös kaikki CSIt, sun muut murhamysteerit ja keskityn positiivisuuteen. Katsotaan onko vaikutusta mihinkään ;-) En ole hurahtanut sen kummemmin siis mihinkään, mutta jos ajattelee, niin onhan siinä järkeä ottaa valta kulutuksesta ennenkuin käy toisinpäin...

Että tälläistä säätöä ja valitusta tällä kertaa. 

Pilvibongari

Niin, että voisiko pilvien reunoilla lentelevää unelmoijaa saada vielä enemmän pois maallisesta maailmasta maankamaralta? Toki. Kyllä voi.

Atena-kustannus julkaisi aivan mahtavan pienen opuksen, nimeltä
"PILVIBONGARIN KÄSIKIRJA" .




Vuosi sitten syksynä ostin pojalle pienen sienikirjan, josta jaksoivat bongailla sieniä pitkälle syksyyn. Huonona puolena oli vain se, että he eivät malttaneet olla koskematta löydöksiinsä ja äiti sai olla sydän syrjällä koko ajan.

Siksi tämän kirjan bongaus lehdestä aiheutti välittömästi tilauksen lähettämisen. Mikäs sen ihanampaa kuin maata kalliolla ja katsella pilviä unelmoiden!!??




Lisäksi tämä on vastaus meidän entisiin, ongelmallisiin perhepeleihimme, joissa aina saimme kinaa aikaiseksi. Turkissa iltaisin pelaamme "yksi piste sille, joka näkee ekana lentokoneen", on muuten kiva peli, mutta Istanbulin taivaalla lentokoneet lentelevät niin ristiin ja rastiin, ettei kukaan saa selvää ensimmäisestä bongarista!! Maannimi peli (löydä maan nimi, joka alkaa mainitun maan viimeisellä kirjaimella), jota pelatessa meillä miehen kertoman mukaan on vaan KIELIMUURI :-D (todellisuudessa, siis TODELLAKAAN, ei ole kysymys siitä vaan että Aruba on ihan oikeasti saari :-D ja että todellakaan ei hyväksytä, jos saman maan vastaa kahdesti, mutta eri kielellä !! Fair play, juu nou !!)

Kirja oikeasti KOUKUTTAA ja nyt on vain pakko vilkuilla taivaalle koko ajan! Ja aivan mahtavia pilviä onkin tullut bongattua! Harmillista vain, etten uskaltautunut kuvaamaan eilisiä pilvi-ilmiöitä peiton alta! Olivat kyllä hurjia, sen mitä sieltä näin...


Kokeilkaapas! Suosittelen!

Pientä pintaremonttia

Minä olen sellainen jahkaaja, että hirmuisen harvoin saan itseäni tyydyttävää lopputulosta aikaan varsinkaan sisustuksessa. Toisaalta taas ihailen niin monia tyylejä ja rakastan pieniä suloisia asioita, jotka kuitenkaan eivät sovellu toistensa kavereiksi, että yhtenäistä tyyliä on vaikea löytää. Lisäksi vielä kyllästyn helposti, koska itseäni miellyttävät asiat eivät ole ajatonta klassista - vaikkakin muiden kotona ihailen juuri ajattomuutta ja klassisuutta!

No, nyt kun työstressi painaa taas päälle, olen lievittänyt sitä säätämällä yhtä sun toista täällä kotonani. Ja nauttinut, kun se meidän talouden "tarvitko sä oikeesti tota?" "et kai sä nyt taas aio verhoja vaihtaa?" on vielä äitinsä helmoissa, joten täydellinen huseeraus rauha!!

Tässä tähän mennessä tehdyt:

Poitsun huoneesta lähti yksi kirjahylly pois ja kirjat kiertoon.
Tilalle hankittiin marsujen häkki valmiiksi perheenlisäystä varten.


Luvan kanssa Bakuganit pääsivät seinille
ja pojan syysprojektina on kehittää syksyinen metsä seinälle.


Leluihin tein nyt uudet säännöt.
Ja paljon varastoin aikuisten annettavaksi.

Ikean maanmainiot rullattavat laatikot hyppäsivät nyt korkeuksiin.
Tämä mamma kyllästyi jatkuvaan nalkutukseensa...

Lisää Ikean ihanuuksia.
Aivan mainiot nuo Ikean purnukat!

Anopin lahja pääsi vihdoin paikalleen.
Sähkömies ei ikinä saapunut paikalle,
joten "Rakas iskä, mä tarttisin...."

Olkkarin tyylin haluaisin pikku hiljaa itämaiseksi.
Tuskallista on kuitenkin luopua turkoosista...
Etsinnän alla on upea itämainen matto...
(=palkkapäivä olisi perjantaina :-) )

Seinän putsasin ja siihen on tulossa kolmiosainen
Kizkule-taulu Tekirdagsta.

Verhoiksi tällä kertaa muutaman vuoden takaiset kultakukat.

Viime talvena maalaamaani sängynpäätyä parantelin.
Pojalta poistamani hyllyn käänsin ja nikkaroin itselleni sopivaksi.
Makkarin kulmaan teen itselleni vihdoin "toimiston".

RAKASTAN uusia ikkuinoitani....

Syksyksi pitäisi hankkia jo uusia kynttiläsävyjä
ja poltella entiset pois...

Nyt seuraavat pintaremontin tarpeessa olevat asiat ovat:

- keittiön kaapit (syyskuu)
- olkkarin taulut (kun mies kotiutuu)
- parveke (kun remppamiehet poistuvat)
- eteinen (apua!!)

... että kyllä tekemistä riittäisi !

Puhelimessa

Tänään anopin soittaessa oli suomalainen ystäväni kylässä. Puhelun kävimme luonnollisesti turkiksi pälättäen ja se ilmeisesti kuullosti ystävästäni hauskalta ja hän uteli mistä puhuimme. Miksi ihmeessä se mikä turkiksi kuullostaa ihan luonnolliselta on omissa korvissanikin ihan hauskaa suomeksi? Kielellinen kulttuuriero omassakin päässä? :-D

____________________________________________________________________________
Anoppi: "Hei kultaseni, ainokaiseni. Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin siellä?"

Minä: "Hei, äiti-kulta. Täällä on kaikki hyvin. Tosi hyvä ystäväni on minulla kylässä. Mitäpäs tännä muuta. Miten siellä voidaan? Onko selkäsi vielä kipeä?"

Anoppi: "Voi, kultaseni. Siellä kaukana sinäkö mietit minun selkääni? Voi sinua rakasta. Älä sinä murehdi. Nyt poikani on täällä rinnallani eikä minua enää vaivaa mikään. Me vanhat vain olemme tälläisiä että paikkoja jo kolottaa elämä. Miten sinun poikasi voi? Pussaathan häntä puolestani. Sano että mummalla on kova ikävä."

Minä:" Äiti-kulta, minä sanon pojalleni. Hänkin pussaa sinua. Hänelläkin on sinua kova ikävä. Minä soitan myöhemmin paremmalla ajalla ja puhun poikasikin kanssa."

Anoppi: "Hyvä on rakas. Huolehdi itsestäsi. Muista aina rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Pussaan poskiasi. Minulla on sinua kova ikävä. Tosi kova"

Minä: "Muista sinäkin, että minäkin rakastan sinua kovasti. Pusupusu. Sanothan terveisiä kaikille. Kuullaan!"
________________________________________________________________________

Kuinka monesti tulee biologisille, todella rakkaalle äidille kerrottua rakkaudesta? (tosin eihän Turkin seviyorum- sanalla ole sellaista vahvuutta kuin suomen rakastan-sanalla, sekä äidinkieli on äidinkieli ja painoarvo eri, mutta kuitenkin...) 

Kuinka erilainen voi ollakkaan keskustelutyyli eri kielissä? Miten te muut? Huomaatteko eroja?

Öptüm ;-)

 

Remonttia ja kesäisiä hetkiä

Asioita on tapahtunut sitä tahtia, etten ole enää saanut ajatuksistani kiinni saatika kirjattua niitä missään muodossa tänne. Hetken yritän ja sitten taas tapahtuu jotain ja ajatuksen juoksu katkeaa. Tiedättekö tunteen??

Siksipäs aion nyt kertoa viime aikaiset tapahtumat visuaalisesti kuvin.

Muutaman naapurin kanssa pidettiin leffailta.



Ikkunaremppa alkoi sittenkin vasta palattuamme. Kuinka kivaa!


Sain kummipojan äitinsä kanssa kyläilemään.
Kerrankin oli aikaa parantaa se maailma!


Ja aah näitä kelejä!
Oli ylläri, että täälläkin tarkeni mereen!


Ruokakokeiluni jatkuivat :-)
Se banskusysteemi oli hyvää, mutta tälläiseen
herkkuun aineksia toi ystäväni mukanaan Turkista.


Porukoiden vaunulle suunnattiin muutamaksi päiväksi.
Kaivoin muistoja mielestäni ja rauhoituin.



Ja se järvi.
Päihittää joogaamisen mielenrauhan etsimisessä.



Siis silloin, kun mukana ei ole HATATO monster...



Pohdin myös omaa suomalaisuuttani
ja yllätin itseni (ja vanhempani) osallistumalla harmonikkailtamaan.


Rauhoittumisen jälkeen vuorossa oli Puuhamaa...


...joka osoittautui edelleen aivan mahtavaksi paikaksi!!


Mikä on ihanampaa kuin tyhjä tie,
nukkuva lapsi ja parhaat kesäbiisit??


Huoletonna, pää täysin lomalla,
vielä muutaman päivän ennen ensi maanantain karua arkea...

ps. ja ainiin. tänään olen nyt ekaa kertaa todella ikävöinyt miestä.
Silleen niinkuin paljon ;-)