sunnuntai 22. elokuuta 2010

Ohikiitävää


Niinkuin ennenkin olen kertonut, meidän perheellä on selvänä rasitteena se, että asumme kaukana kaikista sukulaisista ja parhaimmista ystävistämme. "Historia toistaa itseään"; totesi äitini. Ja niinhän se kyllä toistaa. Niin me lapsenakin kuljimme vanhempien työn perässä ja asuimme kaukana sukulaisista. Asia on mielessä koko ajan, mutta ratkaisua siihen ei vain ole. En enää pystyisi asumaan kotiseudullani - olenhan asunut jo 13 vuotta sieltä pois ja asiat vain on jo muuttunut. Ja sitten olisi taas ikävä toisaalle.

Nyt tänä kesänä sitten kehiin on palannut vahvasti myös Turkki. Mies on nyt ollut siellä kohta kaksi kokonaista kuukautta eikä paluu tule olemaan helppo. Asiasta keskustellaan jatkuvasti, mutta huomaan etten haluakaan luopua vanhemmistani, ystävistäni ja työstäni. Ja taas sitten toisaalta tiedosta, että nyt olisi juuri se hetki!

Soppaa sekoittaa myös se, että muutavan ystäväni mies kriiseilee Turkin suuntaan kesän jäljiltä myös ja me vaimot sitten puramme asiaa keskusteluin. Ja se, että hyvän ystäväni mies on nyt 8 vuoden jälkeen päättänyt perheen muuttavan takaisin Ankaraan. Olemme listanneet plussia ja miinuksia koko kesän, myyneet omaisuutta, kironneet tuulella käyvät miehemme ja suunnitelleet vaikka mitä. On niin pirun vaikeaa sanoa hyvästit! Ja hyvästithän ne ovat, sillä meidän kesälomat kuluvat Istanbulin ympäristössä ja on ihan utopista ajatella meidän pääsevän Ankaraan asti. Vaikka eihän sitä elämästä koskaan tiedä.

Tänään katsoimme pojan kanssa ToyStory 3 ja vollotimme kaikki patoutumat auki. Poika sanoi vihaavansa koko typerää elokuvaa. Itse mietin mielessäni ihan samaa. Siinä me sohvalla sylikkäin sitten annoimme kaikkien kyyneleiden tulla. Pojallekin tämä alkusyksy on ollut hyvin rankkaa sillä kolme hänen kaikista parasta ystäväänsä on muuttanut ulkomaille pitkäksi aikaa. Elokuvan teemat vain osuivat juuri tähän haavaan. Toisaalta ihan hyvä, saimmehan puhuttua asiasta kunnolla. Lohdutin, ettei ystävät unohda toisiaan välimatkasta huolimatta ja että kuka tietää, ehkä me voimme vierailla. Poika sitten karttapallon kanssa alkoikin suunnitella matkaa - Bryssel, Nairobi, Ankara.

Inhoan oikeasti niiin niiiin niiiiin paljon näitä välimatkoja! Aina on ikävä, aina on haikea olo! Olisi niin mahtava vain kahmia kaikki tärkeydet ympärille ja asua jonkinmoisessa kommuunissa! Itse olen pienenä ikävöinyt varsinkin mummaani, joka oli minulle hurjan tärkeä. Nyt tässäkin asiassa historia toistaa itseään ja poikani ikävöi mummaa aivan samoilla sanoillakin kuin itse pienenä. Itselläni sentään oli melko pysyvät kaverisuhteet koulun ajan, mutta täällä etelässä pysyvyyttä ei kyllä ole edes siinä. No, valintoja, valintoja!!

Miten te olette sopeutuneet välimatkoihin ja ainaisiin lähtemisiin? Kymmenen vuotta sitten minua ei pidätellyt mikään - maailmalle oli päästävä ja sieltä riitti kortin lähettäminen kotiin. Toista se tosiaan on nyt...

6 kommenttia:

  1. Hei Boncuk!
    Olen lukenut blogiasi jo pidemmän aikaa, ei vain ole tullut kommentoitua. Kiitos kivoista jutuista!
    Ymmärrän olosi niin hyvin! Itse olen hyvästellyt käytännössä koko elämäni, mutta siihen ei tunnu millään tottuvan. Olen matkannut äidin ja isän välillä Suomessa, Suomen ja Turkin välillä noin joka toinen kesä ja nyt olen asunut kohta kolme vuotta kolmannessa maassa. Kesät ja joulut vietän Suomessa, Turkissa taas en ole päässyt käymään kahteen vuoteen.
    Tänä kesänä on tuntunut todella hyvältä olla Suomessa, enkä haluaisi lähteä pois, mutta pakko on. Aina kaipaan toisaalle. Turkkiin olen kaivannut koko ikäni, toisaalta en tiedä, haluaisinko todella elää siellä...
    Pidän tiiviisti yhteyttä läheisiini Suomessa, he ovat edelleen minulle ne tärkeimmät ihmiset, myös täällä olevat ystäväni.
    Toivottavasti te löydätte kaikkien kannalta parhaimman ratkaisun.
    Hieno uusi ulkoasu muuten! :)
    -Sevda

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Ulkoasu ei ihan vielä ole aivan sellainen kuin haluaisin, mutta jo vähän sinnepäin. Kiva kun kommentoit!
    Juuri tuollaista se on! Varsinkin lentokentillä mieli on ihan sekaisin, kun ikävöi vähän joka suuntaan ja yleensä aina sinne minne ei ole menossa!!Kurjia paikkoja muutenkin koko lentokentät - odotellessa ennättää kelata liian monet asiat mielessä!!

    VastaaPoista
  3. Hyvästien sanominen on aina yhtä raskasta. Se syö ihmistä sisältä. En tiedä missä on se oikea paikka elää ja asua, mutta onneksi nykyisin on helppo pitää yhteteyttä ja lentäminen ei ole vain rikkaiden etuoikeus.
    Olen sanonut elämäni aikana niin monet hyvästit, kärsinyt koti-ikävästä, lohduttanut itkevää lasta jolla on hirvä ikävä mummua jne. Ei siihen koskaan totu, mutta ehkä jollakin tapaa turtuu.
    Sellainen ihminen joka ei ole näitä tunnemyrskyjä käynyt läpi, ei voi ymmärtää miltä tuntuu, kun lentokenttä lähestyy ja taas mennään.
    Olen muuten aina yleensä lentokentillä kärttyinen ja väsynyt, enkä jaksa mitään ylimääräistä.
    MUTTA, nämä tunteen on vain käytävä aina välillä läpi ja sitten elämä taas jatkuu. Ei ikävä tai kaipuu tarkoita sitä, että elämä jäisi jollakin tapaa elämättä. Ikävä vaan on osa minun elämää, ja se on síellä omassa lokerossaan muiden asioden kanssa. Välillä se hyppää pintaan, mutta en anna sille valtaa.
    Yhden neuvon sinulle antaisin. Pidä poikasi turkin kieli vireillä, sillä jos muutto tulee, on sopeutuminen paljon helpompaa kun kieli on hallussa.
    Kannattaa myös olla inhorealisti. Saako töitä? Riittäkö rahat? Lapsen koulutus, ei vain nyt vaan entäs lukiot yms?
    Isoja päätöksiä....
    Sinulla on täällä aina kirjoituksia, jotka pistävät minut ajattelemaan.

    VastaaPoista
  4. Vihreäniitty - juuri nuo sinun mainitsemat kysymykset tekevät muutosta niin vaikean!!! En suostu muuttamaan tyhjän päälle ajattelematta tulevaa, mikä on ollut hyvin monta vuotta minulle ominainen tapa toimia!! Ennen lasta nautin eniten maailmassa siitä tunteesta, kun sai hypätä tuntemattomaan ja huomata, että niin vain se elämä kantaa!!

    Ikävä todellakin on osa minun elämää. On ollut aina. Olen monesti miettinyt onko se syy miksi en tunne täydellistä onnellisuutta juuri koskaan.

    VastaaPoista
  5. Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen,että täydellistä onnellisuutta ei olekkaan. Aina puuttuu jotain. Ehkä jos lopettaa tuon täydellisen onnellisuuden tavoittelun, onkin huomaamattaan ihan suht onnellinen. Oliko tuossa lausesssa mitään järkeä? Ymmärrät varmasti mitä ajan takaa.

    VastaaPoista
  6. Itselläni on jo monta vuotta ollut mielessä vanha Lighthouse Familyn biisin sanat, jossa sanotaan

    "I watch the sun go down when,
    there's nothing in the way
    I love the moon light on the Meditterean
    Sometimes we catch a glimpse of perfect happiness
    So we don't treat it like, a heavy thing
    And it all goes up in smoke "

    Juuri niin se menee - täydellisiä onnellisuuden HETKIÄ täällä keräillään...

    VastaaPoista