Ohikiitävää

Niinkuin ennenkin olen kertonut, meidän perheellä on selvänä rasitteena se, että asumme kaukana kaikista sukulaisista ja parhaimmista ystävistämme. "Historia toistaa itseään"; totesi äitini. Ja niinhän se kyllä toistaa. Niin me lapsenakin kuljimme vanhempien työn perässä ja asuimme kaukana sukulaisista. Asia on mielessä koko ajan, mutta ratkaisua siihen ei vain ole. En enää pystyisi asumaan kotiseudullani - olenhan asunut jo 13 vuotta sieltä pois ja asiat vain on jo muuttunut. Ja sitten olisi taas ikävä toisaalle.

Nyt tänä kesänä sitten kehiin on palannut vahvasti myös Turkki. Mies on nyt ollut siellä kohta kaksi kokonaista kuukautta eikä paluu tule olemaan helppo. Asiasta keskustellaan jatkuvasti, mutta huomaan etten haluakaan luopua vanhemmistani, ystävistäni ja työstäni. Ja taas sitten toisaalta tiedosta, että nyt olisi juuri se hetki!

Soppaa sekoittaa myös se, että muutavan ystäväni mies kriiseilee Turkin suuntaan kesän jäljiltä myös ja me vaimot sitten puramme asiaa keskusteluin. Ja se, että hyvän ystäväni mies on nyt 8 vuoden jälkeen päättänyt perheen muuttavan takaisin Ankaraan. Olemme listanneet plussia ja miinuksia koko kesän, myyneet omaisuutta, kironneet tuulella käyvät miehemme ja suunnitelleet vaikka mitä. On niin pirun vaikeaa sanoa hyvästit! Ja hyvästithän ne ovat, sillä meidän kesälomat kuluvat Istanbulin ympäristössä ja on ihan utopista ajatella meidän pääsevän Ankaraan asti. Vaikka eihän sitä elämästä koskaan tiedä.

Tänään katsoimme pojan kanssa ToyStory 3 ja vollotimme kaikki patoutumat auki. Poika sanoi vihaavansa koko typerää elokuvaa. Itse mietin mielessäni ihan samaa. Siinä me sohvalla sylikkäin sitten annoimme kaikkien kyyneleiden tulla. Pojallekin tämä alkusyksy on ollut hyvin rankkaa sillä kolme hänen kaikista parasta ystäväänsä on muuttanut ulkomaille pitkäksi aikaa. Elokuvan teemat vain osuivat juuri tähän haavaan. Toisaalta ihan hyvä, saimmehan puhuttua asiasta kunnolla. Lohdutin, ettei ystävät unohda toisiaan välimatkasta huolimatta ja että kuka tietää, ehkä me voimme vierailla. Poika sitten karttapallon kanssa alkoikin suunnitella matkaa - Bryssel, Nairobi, Ankara.

Inhoan oikeasti niiin niiiin niiiiin paljon näitä välimatkoja! Aina on ikävä, aina on haikea olo! Olisi niin mahtava vain kahmia kaikki tärkeydet ympärille ja asua jonkinmoisessa kommuunissa! Itse olen pienenä ikävöinyt varsinkin mummaani, joka oli minulle hurjan tärkeä. Nyt tässäkin asiassa historia toistaa itseään ja poikani ikävöi mummaa aivan samoilla sanoillakin kuin itse pienenä. Itselläni sentään oli melko pysyvät kaverisuhteet koulun ajan, mutta täällä etelässä pysyvyyttä ei kyllä ole edes siinä. No, valintoja, valintoja!!

Miten te olette sopeutuneet välimatkoihin ja ainaisiin lähtemisiin? Kymmenen vuotta sitten minua ei pidätellyt mikään - maailmalle oli päästävä ja sieltä riitti kortin lähettäminen kotiin. Toista se tosiaan on nyt...